Nyt kun Suomen Rauhayhdistysten Keskusyhdistys (SRK) valitsee itselleen uusia toimihenkilöitä, on pätevyysvaatimukseksi mainittu se, että henkilö on tunnettu "kristillisestä rakkaudesta". Tämä tarkoittanee käytännössä sitä, että uusien johtohenkilöiden odotetaan noudattavan kritiikittömästi SRK:n julkaisuissa yleisesti esiintyviä opetuksia ja niiden lanseeraamia elämäntapasääntöjä.

SRK:n puheenjohtaja Olavi Voittonen on maininnut toisinaan julkisuudessakin "kristillisen rakkauden" tai pysymisen "Jumalan sanan totuudessa". Hänen käytössään se liittyy usein tilanteisiin, joissa puhuja erotetaan naispappeuden kannattamisen vuoksi tai muun SRK:n julkaisujen yleisesti opettaman opin sivuuttamisen vuoksi. SRK:n piirissä käytettävässä kaanaankielessä rakkaus ymmärretään usein ensisijaisesti käännyttämiseksi tai kurinpidoksi, joiden tarkoituksena on saada ihmiset noudattamaan SRK:n kannattamia armoneuvoiksi kutsuttaja elämäntapasääntöjä.

Kurinpito ja käännyttäminen koetaan hyvin tärkeiksi, koska SRK:n katsotaan edustavan Jumalan valtakuntaa maan päällä ja sen myöntämä Jumalan valtakunnan jäsenyyden olevan autuuden ehto. SRK:n säännöissä tämä ilmenee mainintana hengestä, jonka SRK on omaksunut. Käytännössä ko. hengen uskotaan olevan Pyhän Hengen, joka on siis sääntöjen kannalta katsottuna SRK:n omistama hallinnollinen työkalu, jonka turvin se voi päättää ihmisten sieluntiloista.

Vaikka SRK:n johto myöntäisi 70-luvun neuvonpidoissa tehneensä virheitä, se ei kuitenkaan myönnä koskaan menettäneensä taivasten valtakunnan avaimia. Näin SRK:n virheeksi katsotaan hoidettujen ihmisten saattaminen virheellisesti pois Jumalan valtakunnasta aivan kuin olettaen, että ihmisten sieluntila olisi SRK:n hallinnollisesti ratkaistavissa. Liikkeen henkisen ilmapiirin ja julkisen imagon kannalta voisi olla hyvä, ettei 70-luvun henkien taisteluissa mukana olleet henkilöt tulisi valituiksi SRK:n johtotehtäviin.

Suomen parhaaksi blogistiksi juuri valittu juristi yms. Jukka Kemppinen suomii tänään kirkkoa. Hän on samalla asialla kuin minä toissapäivänä. Kirkko on muuta kuin Jumalan valtakunta maan päällä.  Taistelu sieluista ei ole evankelis-luterilaiselle kirkolle teologinen, moraalinen eikä sosiaalinen vaan taloudellinen ja poliittinen ellei peräti puoluepoliittinen juttu.

Keskustapuolue se lestadiolaisten kanssa veljeilee. Kemppinen suosittelee kirkolle häpeämistä, eritoten suhteesta lestadiolaisuuteen. Hän muistuttaa, että ennen sotia lestadiolaisuudesta erotettiin jäsen, joka oli joutunut raiskauksen uhriksi. Tänään siitä ei eroteta eikä aina saateta edes poliisin juttusille lapsen hyväksikäyttäjää.

Milloin kirkko selvittää välinsä vanhoillislestadiolaisuuden kanssa?

Milloin kirkko ottaa tosissaan koko kansan, vai ottaako milloinkaan? Kun se osoittaa parhaan paikan oikeisto-keskustalaisille jäsenilleen ja sysää esim. demarijäsenensä nurkkaan  tai ulkopuolelle, tuleeko se ajatelleeksi, että nämä joko alistuvat heille osoitettuun paikkaan tai häipyvät?

• Korkeimmalle arvostamani yliopistomies Eero Tarasti kokosi HY:n laitoksensa jäähyväisbileisiin (muutto toiseen rakennukseen) suosikkiaforismejaan 50 vuoden ajalta. Niissä on loisteliaita mietelmiä. Seuraava sopii moneen laitokseen:

• "Kaikki kompromissit laitosten kanssa, joita omatuntosi ei hyväksy, johtavat siihen että et vain joudu tunnustamaan laitosta, jota et hyväksy, vaan myös edistämään sitä pahaa, mitä tämä laitos tekee. (Leo Tolstoi) 1968"

Onko vika kirkossa vai jäsenessä, jos kirkkoon kuulumisesta on huono omatunto?

PS Kemppisen juttu kannattaa lukea kokonaan, vaikka Suomen paras blogisti ei täytä yhtään erinomaisen blogittajan tunnusta, jotka Uuden Suomen päätoimittaja julkoi.

Keskustapuolue joutui aikamoiseen ryöpytykseen, kun paljastui heidän pitkään hellimä ajatus Suomen kuivattamisesta. Siis siirretään tavallisista ruokakaupoista keskioluet Alkoon. Tämä on saanut vaalien alla kansan aktivoitumaan ja aloittamaan ennen näkemättömän vastareaktion somessa. Osallistuin myös itse yhdellä twiitillä suoraan puheenjohtaja Jari Sipilälle.

En tosin usko, että se sai keskustan pyörtämään päätöksensä oluen suhteen.

Olin aikoinaan Pudasjärvi nimisessä paikassa vähäsen aikaa ammattikoulussa, eräässä maatalousoppilaitoksessa. Minulla oli haave tulla maanviljelijäksi, mutta se unelma kariutui ja suuntasin lopulta tänne pääkaupunkiseudulle töihin. Mutta, elämä Pudasjärvellä oli jo silloin mielenkiintoista. Keskiviikkoisin suunnattiin paikalliseen ravintolaan ottamaan muutamat oluet ja tapaamaan muita paikkakunnan nuoria aikuisia.

Pudasjärvi oli 1980-luvun alussa siitä poikkeava kunta, ettei siellä myyty keskiolutta tavallisissa ruokakaupoissa. Syy oli hyvin yksinkertainen. Pudasjärvi oli siihen aikaan yksi keskustapuolueen ydinalueita. Mutta, oli/on myös uskonnollisesti vanhoillislestadiolaisten hallitsema paikkakunta. He olivat siirtäneet keskioluen pois ruokakaupoista. Tosin Pudasjärvellä juotiin pontikkaa varsin yleisesti, siten mitenkään kuiva paikkakunta se ei siis ollut.

Lestadiolaiset ja islamistit eivät oikeastaan eroa mitenkään muuten kuin, toinen uskoo Kristukseen, toinen siihen toiseen Jumalaan ja hänen profeettaan. Syntyvyys on suurta, suhteessa muuhun väestöön. Ei ollut silloinkaan ja ei ole vieläkään harvinaista, että lestadiolaisperheessä on kuusi tai jopa seitsemän lasta. Nykyään Pudasjärvellä saa halutessaan kummastakin edellä mainituista uskonnoista kokemuksia.

Pudasjärvi on varoittava esimerkki siitä mädännäisyydestä, mitä meillä pyritään ”vastuullisen alkoholipolitiikan” nimissä edistämään. Todellisuudessa demarit, kokoomus, ja keskusta haluavat miellyttää meillä yhä äänekkäämmäksi tulevaa islamisti joukkoa, eikä tavallisia suomalaista.

Kosovon albaani ja kokoomuspoliitikko Fatbardhe Hetemaj purkaa pahaa oloansa omalla fb-sivustollaan: ”Lopetan someilun tältä päivältä tähän kuvaan. Kiitos kepu, kun petit tällä kertaa jo ennen vaaleja!” Oliko sovittu jotain kansalaisten selän takana? Mahdollisesti, kun keskustapuolue jäi kiinni aikoinaan niin sanotusta ”kassakaappisopimuksesta.” Siinä pyrittiin sopimaan hallituspohjasta, vastoin eduskuntavaalien tulosta.

Keskustapuolueen nykyisen puheenjohtajan Juha Sipilän uskonnollinen tausta on myös lestadiolaisuus. Suomen tulevaisuus on vaalien jälkeen musta, jos demarit,keskusta ja kokoomus kokoavat uuden hallituspohjan.

Ajankohtaisessa kakkosessa oli eilen 7.4 juttua lestadiolaisista ja heidän poliittisista yhteyksistä Keskuta puolueeseen.

Vaikka itse olenkin ateisti, näen lestadiolaisissa samoja arvoja mitä minä ja puolueeni perussuomalaiset puolustavat.

Lestadiolaiset ovat raittiita, yhteisöllisiä, arvokonservatiivisiä, homoavioliittoja ynnä muuta moraalista rappiota aiheuttavia tekijöitä vastaan ja mikä tärkeintä: pitävät huolta kantasuomalaisten syntyvyydestä mikä on tällä hetkellä huolestuttavan pieni. Vain 1,8 lasta!
Tästäkin luvusta on ennustettu tulevan vieläkin pienempi lähitulevaisuudessa.

Täällä suomessa asuvien ulkomaalaistaustaisten syntyvyys on puolitoista kertaa suurempi kantaväestön syntyvyyteen verrattuna.
Tyhmempikin tajuaa, että tällainen meno on kestämätöntä, joka johtaa siihen, että olemme hyvin nopeasti itse vähemmistö omassa maassamme, mikä alkaa jo käydä toteen länsinaapurissamme Ruotsissa.

Lestadiolaisissa on siis paljon potentiaalisia tulevia perussuomalaisten kannattajia. Meidän pitää ensin vain tehdä paljon työtä pohjanmaalla.
Ps. muistakaahan käydä äänestämässä.

Aini Linjakummun "Haavoittunut yhteisö"on melko tärkeä kirja luettavaksi. Se käsittelee vanhoillislestadiolaisten parissa tapahtuneita hoitokokouksia. Hoitokokousten idea on varmasti melko tuttu. Moni yhdistää sen lestadiolaisuuteen samaan tapaan kuin tiedon siitä että televisiota ei saisi katsoa ja että ikkunallinen pyykinpesukone olisi kielletty. Itselläni ei ole oikeastaan juuri mitään suhdetta lestadiolaisuuteen liikkeenä. Ja minä muistan siitä lähinnä mediassa pyörineet hoitokokouskertomukset, sekä liikettä ravistelleen pedofiliaskandaalin jossa armoa oli käytetty syyllistämisen välineenä uhreille niin että liike ei ilmoittanut johtavassa asemassa olevia väärintekijöitään ennen kuin vyyhti sitten pitkän ajan kuluttua purkautui.

Siksi onkin kenties oleellisinta muistaa että hoitokokoukset eivät ole mitään nykyajan lestadiolaisuutta. Olisi liian helppoa seurata tätä pientä informaatiota ja tulkita kaikki sen kautta. Tosiasiassa on vaikeaa tehdä relevanttiauskontokritiikkiä pelkästään historiaan nojaten. Ja tässä kirjoituksessa minä en aio lähteä menneisyyden kautta mustamaalaamiseen. Olisi kenties helppoa vain kuvailla mitä hoitokokouksissa on tehty ja osoittaa sormella. Se toimisi. Mutta se olisi myös jokseenkin epäreilua. Otankin ilmiön käsittelyyn muun vuoksi. Nähdäkseni siinä on sen laatuisia yksityiskohtia kuin suuria linjoja että voin tunnistaa ne muualla.

Kirja kertoo hoitokokousten olleen vastareaktio siihen miten teknologia ja kulttuurivirtaukset muuttivat maatamme. Yhteisö joutui ikään kuin etsimään uutta paikkaa itselleen. Sen tuloksena syntyi vastareaktioita. Ja niistä yksi on erilaiset liikkeen ulkopuolisille eriskummallisilta vaikuttaneet lestadiolaisstereotypioista tutut yksityiskohdat kuin hoitokokouksetkin. Lyhyesti voisi sanoa että tässä ilmapiirissä liike oli tärkeämpi kuin yksilö.

Se, mikä synnytti tuttuuden tunteita oli lestadiolaisten reagointi hoitokokouksiin liittyneisiin paljastuksiin. Asenne on tietenkin jossain määrin odotettu. Olen ollut henkilökohtaisesti huvittunut siitä että wikipedian hoitokokous -artikkelissa on melko paljon lähteitä ja sen oikeudellisuus on kyseenalaistettu. Itse olen hikipedian ylläpitäjänä huomannut että lukumäärältään harvat ja melko tietyt tasot lähtevät valittamaan jopa tyhmistä vitsiartikkeleista. Lestadiolaiset ovat yksi tämänlaatuinen ryhmä, jonka jäsenistä ja mahdollisesti johtoportaastakin löytyy intoa. En tältä pintaa raapaisevalta tasolta ponnistaen ole hirveän hämmästynyt että Hannu Karpon "Syntisin silmin"-dokumentti oli hänen itsensäkin mukaan hänen rankimpia kokemuksiaan.

Linjakummun teos ottaa kuitenkin hyvin tarkasteluun sen miten lestadiolaiset tarttuivat nimenomaan tähän hoitokokousasiaan. Siitä tuli paljastuksia lehdistöön. Lähteinä on käytetty esimerkiksi "Päivämiestä" ja hoitokokousta koskeneiden ja muiden ihmisten kokemuksia.
* Hoitokokouksista puhuminen muutettiin hoitokokousmediakeskusteluksi. Jossa ei puhuttu hoitokokouksista vaan siitä miten hoitokokoukset ovat mediassa. Tähän liitettiin ajatus siitä miten lestadiolaisia vainotaan mediassa. Esimerkiksi Mauri Kinnunen oli korostanut "piiritystunnelmaa maailman raivotessa" ja tämä antoi uskoa"pikaiseen maailmanloppuun".
* Skisma nähtiin erona oman ryhmän ja ulkopuolen välillä. Nähtiin että yleinen elämänmeno rapistuu ja siksi uhka tavallaan vahvisti yhteisöä pitämään pintaansa sen sijaan että korjaisi ongelmaa.
* Lisäksi hoitokokouksia on väitetty yksilöiden tekemiksi ylilyönneiksi, joka näyttää omituiselta kun katsoo aiheeseen liittyvää dokumentaatiota.
* Mutta lestadiolaisuudelle tässä ei ole merkitystä koska kriitikot kuvataan nimenomaan ulkopuolisiksi. Oleellisen tiedon voi sen mukaan saada vain liikkeen sisäpuolelta. Itse korostaisin tässä sitä että on selvää että liikkeestä eronneet ovat aivan yhtä ei-objektiivisia kuin liikkeen sisälläkin olevat. Molemmilla on intressejä. Mutta hoitokokouksista on tehty myös akateemista tutkimusta. Ja sen valossa hoitokokous näyttää ilmiöltä.

Se, mikä itselleni kuitenkin iski vastaan oli se, että puolustautumiset muuttuivat. Kun hoitokokouksia yhä pidettiin oli tärkeää olla puhumatta asiasta, värittää asiasta lestadiolaisia koskeva vaino ja olla puuttumatta toimintaan. Myöhemmin on korostunut käsienpesu, jossa korostuvat esimerkiksi se, että tekijät eivät olisi mitenkään liittyneet lestadiolaisuuteen liittyviin aatevirtauksiin. Ja tämän lisäksi asioista on kulunut niin kauan aikaa. ; Liike ei ole käytännössä tunnustanut tehneensä mitään väärää eikä ole pyytänut uhreilta anteeksi tai antanut kompensaatiota teoistaan. Koska ensin ilmiöstä ei puhuttu ja sitä ei ollut olemassa. Ja nyt kun siitä on todisteet, on korostettu sitä miten tapahtumista on kulunut niin kauan aikaa.

Mistä päästään siihen vertaukseen.

Tämä taas liittyy omakohtaiseen kokemusmaailmaani. Varhainen blogaukseni ei sattumalta nostanut itselleni relevanteinta kohkaantumista esiin. Ilmiö oli varmasti kaiken kaikkiaan hyvin marginaalinen verrattuna hoitokokouksiin. Ja se kesti vain hyvin vähän aikaa. (Itse näen tässä taustalle median syvän muutoksen internetistymisen kautta. Vastaavia pikamuoteja on nykyäänkin tietysti tuhat päivässä. Silloin niitä vasta kokeiltiin ja niitä ei ollut niin usein.)
* Senkin parissa on selvästi huomattava että puhutaan menneisyydestä. Saatanapaniikki tapahtui aikana jolloin Riku "Riksa" Rinne oli asiantuntijana Hyvinkään palottelusurman oikeudenkäynnissä. Mistä hän tietenkin muisti kertoa evankelioivissa kirjoissaan. Se oli aikaa jolloin Keijo Ahonrinta kirjoitti "Saatananpalvonnan monet kasvot" -kirjaa. On selvää että ajat ovat erilaiset, kun muistelee muutaman vuoden takaista jolloin hän tulkitsi Anneli Auerin tatuointeja. Silloin Ahonrinta oli lähinnä ilmiselvä esimerkki siitä miten asiat voidaan hoitaa huonosti.
* Se on tapahtunut jonain joka on vellonut enemmän ilmiönä kuin kivenkovana dogmana jota olisi organisoitu ja keskusohjattu. Siksi kritiikin alla yhteisö haluaa että voi pestä käsiään jopa tarpeettoman voimakkaasti. Ja kenelläpä ei olisi halua pestä käsiään vastuusta kuin Pontius Pilatus?
* Molempia on kuvannut se tilanne että ensin koko ilmiötä ei ole tunnustettu. Minulta on jopa aivan oikeasti pyydetty lähteitä joilla toimintaa on oikeutettu. Mikä oli tietenkin yllättävää. On hieman erikoista hakea apua ja saada lähtökohtaisen epäilyn koko tapahtuman olemassaolosta. Nyt kun aihepiiristä on melko laajakirjoistakin tietoa, ollaan tietenkin siirrytty siihen miten toimijat ovat olleet yksittäistapauksia. (Mikä on triviaalisti totta, mutta kyseessä on kuitenkin ollut myös ilmiö, joten kysymys on myös yhteisön asiasta.) Ja minä tietenkin olen katkera koska asiasta on kulunut niin kauna. (Mikä on epätriviaalisti totta.) Mutta tästä huolimatta minua kiinnostaa tämä anteeksipyynnon ja antamisen tematiikka ; Kun ensin asiaa ei ole olemassa ja kun todistamiseen kuluu aikaa on todistamisen jälkeen kulunut liikaa aikaa. Milloin väärintekijällä on syyllisyyden tunnustamisen, katumuksen ja vastaavien aika? Miksi minun pitää astua anteeksiantoon jossain jossa anteeksi ei ole edes yritetty pyytää?

Lisäksi on kiinnostavaa tiedostaa että lestadiolaisia yhdistää jokin mikä minuakin.
* Lestadiolaiset ovat osa evankelis-luterilaista kirkkoa. Kyseinen herätysliike toimii rakkaan kansankirkkomme sisällä. Näin ollen jos puhutaan siitä mihin kirkollisverorahat menevät on kenties syytä katsoa muutakin kuin nuorisotyön ihanuutta. On ymmärrettävä että nämä järjestöt ovat saaneet rahaa, niiden toimiin ei ole puututtu ja väärintekijöitä ei ole rangaistu. Ja tämä raha on peräisin jostain aivan muualta. Lestadiolaisilla on myös melko suuri osuus kirkon päättävissä elimissä. On selvää että se ei voi suojautua erillisyyteensä. Se nimittäin pyytää rahaa käyttöönsä. Ja tietääkseni raha on hyvin harvoin, jos koskaan, täysin vastikkeetonta ja ilman ehtoja saatavaa.
* Saatanapaniikki oli toki siitä erilainen että se kosketteli ensi sijassa kristillisiä piirejä jotka eivät ole olleet ylen lempeitä evankelisluterilaiselle kirkolle. (Tietty ajatus passiivisluterilaisuudesta yhdistää näiden liikkeiden ja uusateistien ajatukset valtionkirkkojärjestelmästä.) Mutta minun kohtaamani väärintekijä oli nimenomaan evankelis-luterilaisen kirkon sisällä vaikuttava vallankäyttäjä.

Minun nähdäkseni se, että pahantekijä saa rahaa, tekee pahaa eikä joudu vastaamaan on jotain joka varmasti koskettaa nykykirkkoa. Koska se on ensi sijassa eettinen järjestelmä tämänlaiset asiat ovat sille ensiarvoisen tärkeitä. Nähdäkseni nämä hipovat sellaisiakin aiheita kuin esimerkiksi sen olemassaolon oikeutusta. Itse olen tietenkin ottanut tähän kantaa lopettamalla kirkollisveron maksun useita vuosia sitten.

ESSE -lehdessä korostettiin uskontokritiikin tarpeellisuutta."Toisen ihmisen vakaumuksen loukkaaminen ei itsessään ole tavoiteltava päämäärä, arvo sinänsä. Sen sijaan on arvo, että kaikkea valtaa tulee voida pelkäämättä arvostella – myös uskonnollista valtaa. Se on terveen, itseään korjaavan yhteiskunnan merkki." Kulma on nähdäkseni arvokas. Usein keskustelussa on korostettu sitä että ihmisillä on oikeus olla muutakin kuin yleisen herjaamisen kohteita. Ja siitä että ihmisillä on myös sananvapaus jonka mukaan he voivat moittia ja kritisoida haluamiaan ihmisiä ja ihmisryhmiä.

Ja nähdäkseni tässä kohden Suomi on siitä hyvä maa että täällä uskontokriitikoita ei julisteta pannaan, ajeta yhteiskunnan ulkopuolelle, vangita tai teloiteta. Uskontokriitikoita ei myöskään ajeta poliisisuojelun ulkopuolelle tai jätetä ilman sairaalahoitoa. Tämänkaltaiset asiat eivät ole ilmiselvyys. Suomen ongelmat ovat yleensä passiivisempia. Sitä, että asioille ei haluta tehdä mitään. Kun täällä moittii uskontoja, syynä on usein pahastuminen ikään kuin omasta puolesta. Ja tähän se sitten jää. Lopputuloksena on helposti se, että ongelmille ei tehdä mitään kun aika kuluu viestintuojan moittimiseen. Uskontokritiikin tarve itse asiassa hyvin usein mitätöidään melko vahvasti. Se voi johtaa omituisiin tilanteisiin. Ja ennen kaikkea siihen että ongelmiin ei puututa.

Viime päivinä asiaa on nostettu esiin Suomessa. Aini Linjakummun "Uskonnon varjot" -kirja on ilmestynyt. Teos keskittyy erityisesti Jehovan todistajiin ja lestadiolaisiin. Eli suuntauksiin jotka ovat hyvin tuttuja kritiikinaiheita. Jehovan todistajien käyttäytymisestä löytyy omituista sosiaalista painostusta. Lestadiolaisiin liittyen asia on kuitenkin Jehovan todistajia tärkeämpi sillä he ovat "sisällä" evankelisluterilaisessa kirkossa. Joten kirkollisverovarat ja yhteisöverosta tulevat tuet menevät myös näille tahoille. Merkitystä on toki silläkin että lestadiolaiset vaikuttavat aktiivisesti kirkossa (sinänsä hyvä asia) ja tämän kautta heillä on yliedustusta kirkollisessa vallankäytössä ja päätännässä (perhaps not so much).
* Onkin kiinnostavaa että kirjan ilmestymistä tarvitaan. Asia joka on monelle arkea muuttuu "mediaa kiinnostavaksi uutiseksi". Rehellisesti sanoen minulla on aika usein vaikeaa tietää missä kaupallinen kirjanmyynty loppuu ja asioiden korjaaminen alkaa. Mutta toisaalta eivät ne täysin toisiaan poissulkeviakaan ole, joten kysymys ei välttämättä ole merkittävä.

Iltalehti havisi kirjaan liittyen siitä miksi uskonnollinen väkivalta on ikävää. Esille nousee mielenkiintoisia piirteitä.
* Se mikä uskonnoissa voi olla hyvää on tässä se pahuuden lähde ja voimistaja. Jos jokin voisi toimia hyvään se mutiloidaankin pahaan "Erityisen vahingollista väkivalta uskonnollisissa yhteisöissä on siksi, että usein uhri on tiiviisti integroitunut liikkeeseen. Väkivalta tuntuu erityisen pahalta tai vaikealta, koska yhteisö on lähellä uhria, ja se on tärkeä osa hänen elämäänsä."
* Ja on vaikeaa puhua "hairahtuneista yksilöistä" vaan on pakko käyttää nimenomaan uskontoa selityksenä. Koska syyllinen ei ole "paha ihminen" vaan jonkinlainen jesuiitta-asenne jossa päämäärä ja intentio sävyttää kaiken toiminnan. Tekojen motiivi ja lopputuloksen motiivi ovat ylikeskittyneitä. Ja siksi ei ehkä edes osata miettiä sitä mitä kaikkea siinä prosessissa kuluu. "Henkisessä väkivallassa on usein kyse teoista, joita ei nähdä yhteisön sisällä väkivaltana vaan pikemminkin oikeutettuina toimina. Tavallisesti sen tekijät pitävät tekojaan "hyvän tekemisenä". Vain harvoin jos koskaan taustalla on suoranainen halu vahingoittaa." Ja ne prosessit ovat melkoisen raakoja. "...henkisen väkivallan ilmenemismuotoja ovat pelottelu, käännyttäminen, syyllistäminen, eristäminen ja kontrollointi. Tarkoitus on nujertaa toisen ihmisen elämänkatsomus, elämäntapa tai mielipide."

Ilta-Sanomat taas kertoi, miten uskonnollisen väkivallan tunnistaminen on niin vaikeaa ja siihen puuttuminen on haasteellista. "Tutkija muistuttaa, että uskonnollisten yhteisöjen omat oikeudenkäyttötavat voivat olla vaikutuksiltaan voimakkaampia kuin maallisten oikeuslaitosten päätökset. Hengellinen väkivalta on usein hienovaraista, joten siitä on vaikeaa saada otetta. Myös sen muodot voivat olla moninaisia." Linjakumpu ilmaisee lisäksi asian joka minun suustani olisi tylytystä. "Hengellinen väkivalta on Suomessa merkittävä ongelma. Sitä ei ole saatu kitkettyä, eikä siihen ole edes haluttu tarttua." En ole kuitenkaan lauseen kanssa erimielinen. Kunhan halu tarttua määritellään varovaisesti. Yleensä ihmiset suojaantuvat jotain loukkaantumista vastaan.

Näen tässä tarpeen ottaa vakavasti sen mitä uusateismissa usein tuntuu irrelevantilta. Kun katsotaan Richard Dawkinsia ja Sam Harrisia, molemmilta löytyy ajatuksia siitä että maltillinen uskonto toimii fundamentalismin suojakilpenä. Sen logiikka menee sillä tavalla, että fundamentalisti oikeuttaa uskonnonvapautensa enemmistöön viitaten. Toisaalta maltilliset uskovat puolustavat fundamentalisteja ateisteja vastaan, kritiikki irrelevantisoidaan siksi että se on marginaalista eikä siksi tärkeää. Ja uskonnon väärinkäyttäjillä  sama meno jatkuu muuttumatta. Tämä näkemys osuu valitettavan hyvin USA:n ilmapiiriin. "Crackedissa" on esimerkiksi artikkeli siitä miten kristillisessä opinahjossa opiskelu voi tarkoittaa pakotettuja raskaustestejä huumyllyn vuoksi. Se on "kuplassa" elämistä joka sopii elämänuraan jossa kristittyyn perheeseen syntynyt käy kristillisen koulun ja menee kristilliselle työpaikalle ja asuu kristittyjen kanssa. Mutta muunlaiseen maailmanmenoon se ei opeta.

Suomi on tässä kohden, onneksi, maltillisempi maa. Kuitenkin uskontokritiikissä usein tulee aika yllättäviäkin vaatimuksia erilaisille disclaimereille. Itse asiassa jo noiden tähän linkkaamieni iltapäivälehtien kommenttiosastoista löytyy moitetta siitä miten artikkeli loukkaa uskovaisia, että se pitäisi muotoilla täysin uusiksi. On tärkeää olla kohtelias kristityille. Samoin kirkolliset henkilöt näyttävät mielellään siirtävän puheen Piispa Tapio Luoman tapaan siihen miten huolestuttavinta on hengellistä väkivaltaa kokeneen ihmisen jumalankuvan vääristymä. Ja on tärkeää siivota uskonto pois aiheesta. "Nämä ovat hirvittävän valitettavia ja järkyttäviä tapauksia. Tällaista ei tapahdu pelkästään uskontojen puitteissa vaan kaikkialla. Vastaavia ongelmia on kaikissa yhteisöissä, jotka haluavat näyttää ulospäin mahdollisimman yhtenäisiltä." ... "Vaikka ihminen on pettynyt uskonnolliseen yhteisöön, hänen ei tarvitse olla pettynyt Jumalaan. Uskontoa ei voi kitkeä kokonaan pois. Siksi on parempi, että sen näkee myönteisenä voimana." Jollain triviaalilla tasolla tämä on varmasti tottakin. Valitettavasti tämä strategia rakentaa herkullisia red herringejä. Aktivismi johtaa passivoimiseen. Puhutaan viestinviejästä ja jumalankuvasta sen sijaan että puututtaisiin asioihin. On tietenkin viehättävää puhua a priorisiin dogmeihinsa sidotuista maailmankuvallisista ontologioista ja Jumalan olemuksesta, kun tosiasiassa on olemassa tapahtumia jotka tapahtuvat arkimaailmassa. Aina kun kuulen jotain tämäntapaista, haistan syvää suhteellisuudentajuttomuutta.
* Tätä asennetta on itse asiassa kutsuttu "kehäkolmossyndroomaksi". Esimerkiksi Teemu Laajasalo näyttää olevan hyvää tarkoittava ihminen joka on enemmän kuin paljon etäänyt siitä mitä kaikkea uskontojen parissa voi tapahtua Suomessa. Ja lestadiolaisten kautta myös hänen rakkaan ev.lut -kirkkonsa sisällä. Hän kutsuu uskontokriitikoita mielellään ja kärkkäästi "trolleiksi". Mutta sitten toisaalta tästä kuplasta on demonstroimassa se, että hän päästi Pirkko Jalovaaran Kallion kirkkoon ja MOT -ohjelman kiikariin. Hän ei ilmeisesti tiennyt mitä Jalovaara puuhailee. Muualla Suomessa kyllä oli tiedetty. Minäkin tiesin. Osa ihmisistä vain yllättyy. Ja näillä on usein vahvimmat mielipiteet siitä että uskonto on kauttaaltaan ja kaikkiaan positiivinen voima ja että sen moittiminen on jumalanvihaamista ja muuta vastaavaa militanttiutta. Tai "trolliutta".

Ja niin kauan kuin tätä tapahtuu on ilmapiiri se, että on olemassa uskovaisia jotka tekevät pahaa ja niitä jotka eivät auta. Tämänlainen ympäristö koostuu aktivisteista sekä "leppoistosta" joka puhuu mukavia moniäänisyydestä puuttumatta väärintekoihin konkreettisesti mitenkään. Tämänlainen ilmapiiri ei ole turvallinen. Kun huomaamme mitä kaikkea hyvää maassamme tapahtuu, huomaamme että se on hyvää vain jos sen ottaa suhteellisena hyvyytenä johonkin pahempaan. Maamme on hyvä koska täällä ei teloiteta. Maamme on paha koska se ei tee mitään. Emme kivitä, vaan annamme passiivisesti ihmisten tehdä itsemurhan.
* Olen huomannut saman ilmiön ensiaputilanteissa. Olen työskennellyt jonkin aikaa turvallisuusalalla ja mystistä on se haluttomuus mikä ihmisillä on auttaa. On tärkeää kävellä ohi. Mutta kun ambulanssi tulee ja joku aloittaa auttamisen, on hirvittävän tärkeää katsoa ja mahdollisesti olla tiellä. Ottaa jopa kuvia onnettomuustilanteesta. Tielläolevasta katsomisesta valittaja saattaa kuulla siitä miten ihmisellä on lupa olla ja katsoa yleisellä paikalla koska hän on hyvä veronmaksaja. Kenties, mutta monessa muussa attribuutissa ei ole kehumista näillä. On joskus ahdistavaa miettiä että teoriassa neljä viidesosaa heistä ns. "kuuluu kirkkoon" ja pitää itseään hyvinä ihmisinä ja jopa kristittyinä. (Eivätkä kadu syntymäänsä ja harkitse itsemurhaa kuten minä harva se viikko.)

Täällä suurin osa ei ole aktiivisia pahantekijöitä. Täällä suurin osa on passiivisia. Sellaisia jotka eivät jaksa vaivautua tekemään mitään. Koska on tärkeämpääkin tekemistä. Kuten miettiä sitä että mikä loukkaa häntä kenties henkilökohtaisesti. Koska se, hyvät ihmiset, on suurimmalle osalle kristittyjä kaikista tärkeintä. Tämä. Ja se, että kevätjuhlissa lauletaan tietty yksi laulu. Nämä ovat ne suuret uskontokysymykset heidän elämässään. Tekisi mieli sanoa "söpöä". Mutta eihän se ole. Ja tämän johdosta meillä ei ole perimmiltään, aidosti, täysin ja pohjimmiltaan turvallista kritisointiympäristöä. Ei siksi että enemmistö olisi pahoja. Vaan siksi että enemmistö on päättänyt että asia on jonkun muun ongelma.

Ylen haastattelussa taannoin kerrotttiin kummia:

http://yle.fi/uutiset/filosofi_timo_airaksinen_vaalivoittajien_uskonnollisuutta_ei_ole_nostettu_esiin/7941844

Filosofi - siis aivan -  FI-LO-SO-FI. Alkuperäiseltä nimitykseltään "viisauden rakastaja". Filosofi Timo Airaksinen liittyi hiljattain uuden polven töräyttelijöiden pitkään ja kasvavaan jonoon. Töräytyksiksi lasken ääneen lausutus ilmaukset, jotka olisi viisaudessaan pitänyt pitää mölinöinä mahassaan.

Filosofin virkahan on olla mahdollisimman puolueeton - se viisas - ja varovainen sekä pohdiskeleva kannanotoissaan. Kaikessa viisauden rakastamisessaan Airaksinen kuitenkin töräyttää hyvän ja oikean (eettisen) olevan sitä, mitä jostain ihmeellisestä syystä on alettu kutsua suvaitsevaisuudeksi (vai oliko se niin, että alkuun oli suvaitsevaisuutta, mutta sitten suvaitsevaiset ajattelivat käyttää sitä aseena muutoin ajattelevia vastaan) ja kaiken mikä on perinteistä, on tietenkin filosofin (aivan, sen viisauden rakastajan) mielestä varmaankin pitkän eettis-moraalisen pohdiskelun jälkeen oltava väärin ja pahaa.

Filosofi siis on varma, että uskonto on pahasta, kuten menneisyys, perinteet ja maaseutu ainakin. Eli urbaaniliberalismi on ainoa oikea tie. Ja muuten. Kansa äänesti hieman toisin. Hmm.. Tekisi mieleni kysyä filosoofilta mitä mieltä hän on demokratiasta. Haluaisin nimittäin todella tietää? Jos se mitä "me" edustamme on arvoliberaalia suvaitsevaisuutta ja "muut" Kehä III:n ulkopuolella ovat aina väärässä ja suvaitsemattomia, mutta "muut" voittivat demokraattiset vaalit, on tästä todennäköisesti Airaksisen logiikalla tultava kehäpäätelmään (väkisin väännetty tarkoituksella), että demokratia on suvaitsematon eikä sitää voida suvaita, hyväksyä, se on paha ja väärässä.

Ja lopulta on tultava johtopäätökseen, että valta on annettava Platonin idean mukaisesti filosofikuninkaille (tai ainakin oligargialle). Ja Platon sentään vaikutti isossa kaupungissa, jonka takia hän varmaan onkin ollut niin viisas, että on sitä rakastanutkin, siis omaa viisauttaan. Pieni dilemma Airaksiselle jää: Platon eli palttiarallaa 2400 vuotta sitten eli aktuaalisesti hän eli menneisyydessä (näin ehkäpä myös moni muukin Airaksisen oppi-isistä, filosofeista), joten onko mahdollista, että menneisyydessä on elänyt viisautta tai viisaita ajatuksia. Siinäpä vasta kysymys...

Tämän viikon teksti on siitä erikoinen että se koostuu pelkästään viime viikon aikana minulle ilmenneistä asioista. Ne ovat elinpiirissäni vaikuttaneita ja täten "miltei henkilökohtaisia". Ja hyvin tuoreita. Ne ovat erillisiä tapauksia jotka peilaavat sitä mitä on olla uskonnottomana Suomessa (ilmeisesti Herran) vuonna 2015. Teeman "päätti" "maailma", en "minä". Tämä juttu lähes kirjoittikin itsensä.

Toisistaan riippumattomat ihmiset nimittäin tuppasivat puhumaan minulle yksinäisyydestä ja eristämisestä. "Jostain syystä" nämä kaikki mainitut tapahtuvat "kehäkolmosen pohjoispuolella" alueilla joissa on runsaasti lestadiolaisia. Kokonaisuus on sen tyylinen että minun mieleeni ei tule muuta kuin ihmetys. Syvä ihmetys siitä miten lestadiolaiset itse ihmettelevät että minkä vuoksi heitä dissataan.

Tapaus 1 Eräs henkilö oli ryhtynyt lapsen kummiksi. Ja sittemmin ateistiksi. Kummilapsen vanhemmat olivat olleet hyvin jyrkkiä tästä tiedosta. Kysymys ei ollut kristinuskon opin tuntemisesta, vaan siitä että kukaan "paatunut" ei voi opettaa lapselle edes kristinuskon oppeja ilman ateismistapuhumista. Siksi yhteys kummilapseen oli katkaistu. Lisäksi kummilapsen vanhemmat pitivät aivan kohteliasta ateismista kertomista loukkauksena. He selvästi kokivat itsensä petetyiksi vaikka kukaan ei ollut valehdellut missään vaiheessa kenellekään.

Tapaus 2 Ateistin lapsi on kuollut ja hän on saanut syvää kyseenalaistamista tukiryhmissä. Sillä useilla vanhemmilla on tärkeää luoda erilaisia kuvaelmia enkelilapsista taivaassa. Osalla mukana ovat jopa sulkia tiputtelevat enkelilapset. Mutta taivaselementin mukanaolo on mukana kaikilla. Tämä ei tietenkään ole se ongelma. Ongelma on siinä että jos näitä tarinoita ei ole on kyseenalaistettu koko surun kokemus. Ilmeisesti logiikka menee sillä tavalla että lapsen kuolema, silloin kun tuo aitoa surua, on niin musertavaa että siitä ei selviä ilman yliluonnollista voimaa. Ja jos sitten tulet toimeen ilman, ei surusi ole ikään kuin aitoa. Tämä ei tietenkään ole sitä mitä tarvitaan jos mennään tukiryhmään kun oma lapsi on kuollut.

Tapaus 3 Kolmannen henkilön lapsi on jätetty kastamatta vanhempien vakaumuksen pohjalta. Paikalliset ihmiset, mukaanlukien pappi, ovat sitten kertoneet että lapsen kastamattomuus on heitteellejättöä. Se, että kastamattomuutta verrataan kielenkäytössä pahoinpitelyn tapaisiin termehin on tietenkin varsin loukkaavaa.

Tapaus 4 Kirkkoon kuulumattoman henkilön oma lapsi on tulossa kouluikään. Yleisesti asiasta oltiin keskusteltu jo koululaitoksen ulkopuolella hengessä jossa ET -tunnit ovat ehdoton ei. Eikä niitä voitaisi edes järjestää. Tammikuussa oli hoidettu loppuun asiat siitä, että lapsi on menossa kouluun. Kirkkoon kuulumaton sitten vain ihmetteli kun ei missään kysytty meneekö lapsi ET- vai uskontotunneille. Tästä piti erikseen aktivoitua. Rehtorille piti viestittää. Kaksi päivää tätä ilmoitusta myöhemmin tuli esikouluun lomake joka oli leimattu "KIIREINEN". Se piti palauttaa heti seuraavana päivänä tai se olisi myöhäistä. Eikä tässä vielä kaikki. Viikkoa myöhemmin oli koululta vielä soitettu erikseen läpi niitä, jotka olivat merkinneet väestörekisterin, että tuleehan oppilas uskontoon. Eli perusoletuksena oli ollut että lapselle opetetaan uskontoa eikä ET:tä. Asiaan liittyvät paperit on erikseen kysyttävä. Ja silti sen jälkeen yritetään suostutella uskonnontunneille. Onneksi lapsi kuitenkin päätyy ET -opetukseen Laki sanoo siitä miten prosessin pitäisi mennä jotain hieman muuta.

Toki erilaisia tapahtumia on kuultu vuosien varrella mutta tämä on omalla kohdallani jonkinlainen ennätysviikko. Se kuvastaa maailmaa jossa kaikille yhteinen vakaumuksellinen uskonnonopetus koska uskonto kuuluu yhteiskuntaan eikä sitä saa naulata ulos. Mutta jossa uskontoneutraali yleisluennointi armeijassa on uskonnonvapautta vastaan tehty hyökkäys. Yhdistäviksi elementeiksi kaikissa noissa tapauksissa näytti tulevan se, että tilanteisiin joutuvat ihmiset tiedostivat että miten paljon helpompaa olisi vain teeskennellä kristittyä kuin olla avoimesti omalla kannallaan. Toisaalta esiin on tullut sekin miten mitä kohteliain kanssakäyminen koetaan pilkkana ja loukkauksena. Ei tarvitse sanoa että suoria loukkauksia tai jumalanpilkkaa. Vaan riittää että ei usko Jumalaan ja ihmiset liittävät implisiittisesti pilkan sinnekin mihin sitä ei sanota.

Minä taas olen tämänlaisissa tilanteissa sekä turha että turhautunut. En ole sosiaalisesti mielevä tai sympaattinen tai lohdullinen. Ja jos minulta uskaltaa pyytää apua ja rohkenee kuunnella, saattaa kuulla pimeän puhetta, joka ei kuiski enää lohdun sanoja. Saa vain sellaisia kuin että kysyn sarkastisesti miksiköhän he luulevat kristillinen valtajärjestelmä on tuollaiset käytänteet rakentanut. Että mitäköhän funktiota tuomitsemis-eristämis-savustus ajaa. Vihjaan että hyvyys ja lähimmäisenrakkaus eivät ole näitä funktioita. Ja johon ohjeistan niin että kun uskonnottomuus koetaan usein loukkauksena ja pilkkana teki mitä teki joten saman tien voi edes saada huvin siitä pahanteosta. Kun joka tapauksessa syytetään niin ihan sama sitten mitä tekee niin sitten voi edes olla syyllinen siihen mistä joka tapauksessa syytetään.

Mitäpä minä muuta voin kuin kirjoittaa tästä kaikesta jotain turhaumablogia. Etsiä syyllisiä ja huutaa heille joko puhelimessa tai internetissä. Ja dokumentoida kaiken ja kertoa että nyt saa yhden mahdollisuuden vapaaehtoisesti korjata virheensä tai tulee nimet kaikkien tietoon kanssa. Jollakulla on varmasti rakentavampia ehdotuksia tämänlaisiin tilanteisiin? Kenties myös siihen miten olla kyynistymättä kun tämänlaista joutuu kohtaamaan loppujen lopuksi melko toistuvasti ilman että on mikään sosiaalityöntekijä.

Jani Kaarokirjoitti pari viikkoa sitten "Rapportiin" journalismia. Teksti "Lestadiolaiset modernilla noitaroviolla" kertoi siitä, miten lestadiolaisiin on liitetty tapahtumia joita ei ole tapahtunut. Ja tähän on liittynyt hyvinkin huolestuttavia piirteitä. Syynä on se, että erilaisissa terapioissa on tuotettu valemuistoilla kokemuksia tapahtumista ;"Furmanin lausunnossa todetaan, että kehoterapeutin antama hoito on tyyppiesimerkki suggestiivisesta terapiasta, jossa syntyy herkästi valemuistoja. Kun valemuistot ovat syntyneet, ihminen pitää muistoja oikeina."

Tähän on liittynyt hyvin aggressiivista toimintaa "Samoihin aikoihin, kun Hurtig pokkasi Maijan tarinasta Vuoden kristillinen kirja -palkinnon, joku vuosi julkisuuteen väitettyjen hyväksikäyttäjien henkilötietoja. Kaikki saivat lokaa niskaansa, mutta eräs mies joutui mediapyöritykseen, jollaista ei tässä maassa lie aiemmin nähty. Suomi24-palveluun tuli päivittäin tuhansia viestejä: Lastenraiskaaja vankilaan! Hyi helvetti miten sairas tyyppi! Alahan pedofiili rasvata köyttä! Antakaa osoite, niin käyn hakkaamassa sen paskan! Tämä viestitulva jatkui hurjalla intensiteetillä yli vuoden." Esille kritiikissä tulee etenkin "Maijan tarina". Joka onkin ns. "varsin dramaattinen". (Asialle on kirosanapitoisempiakin kuvauksia.)

Jutussa on hyviä puolia.

Valemuistot ovat ihan validi ilmiö ja Kaaro käyttää siihen viitatessaan relevantteja lähteitä, kuten Elizabeth Loftusta. Käsite on varmasti teiteen popularisoinnin kautta tullut tutuksi Hannu Lauerman kirjoista. Myös kontekstissa ei ole mitään sellaista jonka pitäisi olla uutta ja yllättävää. Valemuistojen perustalle on aiemminkin rakennettu liiallisuuksiin paisuneita kohinoita. Jan Guillou kertoo "Noitien asianajaja" -teoksessa sekä noitavainoihin liittyneistä hysterioista että nykyaikana saatananpalvontapedofiliaan liittyneistä liioitteluista. Nämä voidaan liittää osaltaan ns. saatanapaniikki-ilmiötä. Toisaalta valemuistot ovat muutoinkin relevantti ongelma. Suomessa Marko Hamilo kirjoitti niihin liittyvistä ongelmista kirjaansa "Älkää säätäkö päätänne". Hänen erityisenä huomionaan oli se, miten väärillä syytöksillä heikennettiin vanhempien, etenkin isien, oikeuksia.

Itse asiassa Kaaron teksti onkin minun kannaltani jokseenkin relevantti. Ensimmäinen - ja henkilökohtaisella tasolla toistaiseksi repivin - tekstini käsitteli saatanapaniikkia johon liittyi "juuri tätä samaa". Toisaalta olen korostanut myös sitä, että uhriutumisen kautta voi helposti hankkia marttyyrinkruunun. Ja tämä tuo tietenkin nykyään yllättävissä määrin valtaa. Ennakkoluuloilla on yksinkertaisesti helppoa luoda valheellisia uhkakuvia joissa sitten käykin niin että "uhrin" ja "syyllisen" roolit menevät kielessä sekaisin. Musta värittyy valkoiseksi.

Olen "jossain määrin omakohtaisesti" oppinut että mitään tämänlaista ei halua oikein edes vihollisilleen. Kaaron tekstistä kumpuava turhaan syytetyn lausunto "Kun syytetään, tuntuu syylliseltä" kuvaa juuri sitä miltä asiat alkavat tuntumaan.

Lisäksi - vaikka olenkin itse äärimmäisen kaunainen ihminen, ellen peräti juuri siksi - vastustan hyvin vahvasti lynkkauskulttuuria. Ihmiset jotka keräävät ja levittävät epäiltyjen nimiä, tai muita joita pitävät "syyllisinä todennäköisin syin" tulevat joskus syyttäneeksi viattomia. Moni pedofiilien nimilistojen floodaamista vastustava saa kuulla siitä miten tuollaista levittelyä vastustavan täytyy tietenkin olla itsensä pedofiili, kun ei sitä muuten olisi halua suojella sellaisia. (Huonossa lykyssä tuollaisella voi siis itse päästä lynkkausehdotelmien jonoon joka kiertää vihaisten ihmisten parissa tavalla joka on lähes jono.) Nähdäkseni juuri näin ei pidä olla. Ihminen joka "leikkii journalistia" vuotamalla epävarmoja tietoja pedofiileista joiden pedofiilisia tekoja ei ole välttämättä edes tapahtunut ei ole missään nimessä "tiedottamassa". Vaan tekemässä jotain aivan muuta. Esimerkiksi levittämässä juoruja ja valheita kuin pahin stereotyyppinen kylänämmä.

Tosi herrasmies ei sellaiseen saisi alentua. Reilun kohtelun mittarina pitää olla (a) se miten itse kohtelee toisia ja muistaa jossain määrin korostaa että pitää joskus myös (b) kohdella toisia kuten se tapa jolla he käyttäytyvät noudattaisi sellaista maksiimia että he toivoisivat heitä itseään kohdeltavan samalla tavalla, universaalilla tavalla jossa heidän toimintamallinsa olisivat yleisiä moraalilakeja - ihan jotta voidaan palata siihen (a) -kohtaan. Jos en pidä jostain kohtelusta omalla kohdallani, olisi kaksinaismoralistista kohdella toisia ikävästi vain siksi että heillä on erilainen uskonnollinen vakaumus. (Sen sijaan yksilöitä on minusta oikein nautinnollista kohdella sen mukaan miten "viallisia" ja "totaalisen rikki" he ovat yksilöinä ja ihmisinä riippumatta uskonnollisesta vakaumuksestaan. Ja uskonnollisuuden ja tämän välillä tuntuu usein olevan jonkinlainen korrelaatio.)

Jutussa on huonoja puolia.

Kaaron tekstiä on toki kritisoitu. Otan niistä yhden joka ei ole kenties arvovaltaisin. Mutta joka on sitäkin relevantimmassa paikassa. Nimittäin "Kotimaan" puolella. Kaaron tekstissä Moitteet tiivistyvät siihen että Kaaron on luvannut jotain yleislaatuista, eli paljastettaisiin jokin tiedotusvälineiden sisällä oleva laaja uutisointiasenne. Kuitenkin tilanne tiivistyy lähinnä terapeutteja koskevaksi kritiikiksi kolmessa tietyssä tapauksessa. Median suhde tässä on se, että se on liian kritiikittä luottanut näissä tapauksissa asiantuntijoina esiintyviin terapeutteihin ja muihin asioista kertoviin. Toisaalta Kaaro itsekään ei anna kaikille osapuolille ääntä. Epäiltyjen näkökulma ja vain se näkyy, esimerkiksi aiheen kannalta relevantin "Maijan" ääntä ei ole kuultu. Mikä on tietenkin ironista koska Kaaron oma juttukin esittää, että "yksipuolinen kerronta harvoin kertoo koko totuutta. Subjektiivisessa kerronnassa ihminen voi kertoa käytännössä mitä vain, ellei faktoja tarkasteta ja vastapuolta kuunnella."

Kaaron tekstissä kiinnostavaa on myös se, että sekä lestadiolaisyhteisö että lestadiolaisuutta vakavasti tutkineet ovat löytäneet todellisiakin tapauksia. Eikä valemuistoilla tässä tapauksessa voi selittää kaikkea lestadiolaisiin liittynyttä. Tässä mielessä Kaaro ottaa yksinapaisemman suhtautumisen asiaan kuin lestadiolaisyhteisö itse. (Olen itsekin kirjoittanut lestadiolaisista, tarkalleen ottaen heidän hoitokokouksistaan. Lähteeni ei ole Kaaron mainitsemien joukossa.)

Kaaro ilmaisee jutun tavoitteet melko tarkasti siinä aivan juttunsa aluksi. "Lestadiolaiset ovat olleet viime vuosina paljon esillä lasten seksuaalisen hyväksikäytön kohussa. Kaikki ei kuitenkaan ole sitä, miltä se mediassa on näyttänyt." Tässä kontekstissa teksti ei ole hirvittävän onnistunut. ; Kaikki mainitut ongelmapiirteet ovat jotain jotka eivät oikeasti kohdistu juuri lestadiolaisuuteen. Kaikkia pedofiileja ja sellaisiksi vihjattuja kohdellaan törkeästi lynkkausmentaliteetilla. (Vierailkaa internetissä, se on ahdistava paikka!) Valemuistojuttuja taas on moneen aiheeseen liittyen ; Aina insestistä avaruusolentojen kaappauksiin. Sen sijaan juttu ei käsittele miten lestadiolaisten kohtelu eroaisi muista vastaavista - joskin aivan oikeasti tapahtuvista - ongelmallisista tapauksista. (Joista ei sellaisenaan puhuta kovin usein mediassa.) On vaikeaa nähdä miksi Kaaro puhuu lestadiolaisuudesta kun tuntuu että kohteena ovat ihmisiä joille on käynyt samaa mitä muunlaisillekin. Ja he ovat sitten vain tämän lisäksi lestadiolaisia, ikään kuin sekundaarisena attribuuttinaan.

Kuitenkin tämän voi ottaa rakentavasti.

Mielestäni Kaaron teksti on kuitenkin tärkeä. Sillä lestadiolaisiin on helppoa suhtautua ennakkoluuloisesti. Televisioon ja viihteeseen liittyvät käytänteet - tai sitten urbaanit legendat siitä että"lestojen lapsitehtaat vaan teippaa pesukoneen lasin ja varmaan paneekin silmät kiinni öhö öhö" - luovat lestadiolaisista ennakkokäsitystä "ihmisinä jotka ovat outoja". Eivätkä vain outoja. Vaan outoja juuri uskontonsa vuoksi.
* Eikä asiaa auta se, että lestadiolaiset näyttävät olevan normaalissa uskonnonharjoittamisessaan diskreettejä. Se kun lestadiolainen näkyy lestadiolaisena on taustalla yleensä jokin konflikti. Itse tosin olen huomannut että jostain syystä lestadiolaisten kanssa tulee helposti konflikteja aiheessa joka koskee "uskonnollisesti herkillä alueilla vitsailua". (Toimin "hikipedian" ylläpitäjänä ties kuinka monetta vuotta.) Lestadiolaisuudessa on jonkinlaisia sensuuritaipumuksia. Joka luultavasti johtuu juuri siitä että jos ollaan diskreettejä ollaan itse asiassa de facto sekulaareja. (Mitä edustakoot Sipilän vaitonaisuus uskonnollisesta vakaumuksestaan ennen vaaleja.) Sillä sekularismi ei ole ateismia vaan nojautuu uskon ja yhteiselämän sensuuriin tavalla jossa konfliktit lakaistaan maton alle. Poliittinen korrektius johtaa diskreettiin vakaumukseen yhdessä ympäristön sensurointitarpeen kanssa.
* Ja Suomen kulttuuri on tasapäistävä. Uskomattoman tasapäistävä. (Se on tavallaan minulle yksi keskeisimmistä syistä kirjoittaa uskontokritiikkiä kerran viikossa.) Toki kaikki se mitä olen lestadiolaisiin itse törmännyt vihjaa että heillä on taipumus aivan tähän samaan tasapäistämiseen alueilla jossa heillä on enemmistö. Mutta tu quoque on tavallaan aika huono tekosyy. Ikävyys ei ole hyvä heti jos kaikki tekevät sitä. Itse asiassa jossain mielessä asia on juuri näissä tilanteissa pahimmillaan.

Itse suhtaudun hyvin vakavasti liiallisuuksiin menevään kammoon. Mikä ei tarkoita sitä että olisin immuuni tämänlaiselle käytökselle. Roolipeleihin liittyvä saatananpalvontarinnastus tuotti hankaluuksia elämään eikä sellaista - edes sen tyylistä vielä monen muun rinnalla pientä - halua kenellekään. Lisäksi meidän nykykulttuurimme ylitukee kaikkea uhriutumista. Ja jos lestadiolaisiin - tai mihin tahansa muuhun ihmisryhmään - lyödään liian vahva leimakirves, tätä asetelmaa on hyvin helppoa käyttää poliittiseen valtaan. Jos kristityt voivat luoda keinotekoisia marttyyrisointeja ympärilleen, niin siihen samaan pystyvät kyllä kaikki muutkin.

Siksi minulla onkin tärkeä omantunnon testi. (Juuri Sinulle!)

Joskus ihminen hyppää viattomasti ja hyvää tarkoittaen uskomaan ties mitä höpöuutista. Osa näistä voi sitten kasautua "nykyajan noitavainoiksi". On kuitenkin hyvä erottaa viaton erehdys sellaisesta erehdyksestä joka tosiasiassa kumpuaa ilkeyden ja piittaamattomuuden yhdistelmästä.

Tähän löytyy testi. Ja se on testi parasta mallia siinä mielessä että sitä ei voi käyttää leimakirveenä ketään vastaan. Mutta silti se on karu ja kova jokaiselle ihmiselle joka sitä käyttää. ; Tämä teksti on kenties yllättävästä lähteestä. Teoksesta jonka lukemista olen pitänyt elämäni pahimpana ajanhaaskaamisena. (Ja minä tiedän ajanhaaskaamisen. Olen lukenut Jane Austinin "Ylpeyden ja ennakkoluulon". Ja tiedän mistä "Batman Forever" -elokuvan nimi johtuu, eli siitä tunteesta mikä syntyy kun elokuvan pistää pyörimään. Olen haaskannut elämässäni aikaa niin paljon että tiedän mitä se on kun sellainen tulee vastaan.)

Testi rakentuu C. S. Lewisin "Mere Christianitystä" otettiin kohtaan. (Seuraavaksi lainaus englanniksi.) "The real test is this. Suppose one reads a story of filthy atrocities in the paper. Then suppose that something turns up suggesting that the story might not be quite true, or not quite so bad as it was made out. Is one’s first feeling, "“Thank God, even they aren’t quite so bad as that,” or is it a feeling of disappointment, and even a determination to cling to the first story for the sheer pleasure of thinking your enemies are as bad as possible? If it is the second then it is, I am afraid, the first step in a process which, if followed to the end, will make us into devils. You see, one is beginning to wish that black was a little blacker. If we give that wish its head, later on we shall wish to see grey as black, and then to see white itself as black. Finally we shall insist on seeing everything - God and our friends and ourselves included - as bad, and not be able to stop doing it: we shall be fixed for ever in a universe of pure hatred."

Idean voisi kohdistaa juuri tämäntyylisiin juoruparanoijakauhisteluihin teemoitettuna ; Lewis on tiedostanut että joskus ihminen hakee kohu-uutisia kohu-uutisten vuoksi. Ja kun uutinen on kamaa sellaisella tavalla joka sopii omiin ennakkoluuloihin, sitä ei enää kyseenalaisteta ja koetella. Tällöin on todella helppoa lähteä mukaan lynkkausporukkaan. Joskus tämänlaiset uutiset paljastuvat uutisankoiksi. Ja tästä tulee tunteita. Jos olet kuullut oikein mehevän kauhujutun ja se paljastuu virheelliseksi uutiseksi, olo voi olla helpottunut tai pahastunut.
* Kenties olet helpottunut ja iloinen siitä että asiat eivät ole niin pahasti. Tällöin sinussa ei ole mitään vikana. Olet erehtynyt, vahingossa.
* Kenties tämä paljastava uutinen on pakko osoittaa virheelliseksi ja on pakko hyökätä sitä vastaan. Ja heti jos tunne ei ole helpotus, asenteen takana ei todennäköisesti ole mikään vilpitön vahingossa tehty väärintulkinta. Syyllinen virheeseen löytyy tällöin todennäköisesti asenteista.
* Ja jos tiedon epätotuudesta ensimmäinen tunne on syvä yllättyneisyys ja pettymys siitä että uutinen oli valheellisenakin "hyvä kuvaus siitä mitä oikeasti tapahtuu" ja mitä suurempi into levittää uutista on ollut, sitä selvemmin kyseessä on "vihapuhe sanan täydessä eikä siinä nykyajan laimennetussa mielessä".
* Jos olet levittänyt kauheaa maailmanlopun meininkiä ja tämä osoittautuu uutisankaksi. Ja ensimmäinen tunteesi tätä ankaksi ilmoittavaa uutista kohtaan on automaattinen rationalisointi joka yrittää selittää miten uutisankan paljastaja ei voi olla oikea, niin ollaan jo sitten hyvin pitkällä suossa.

Tämän testin jokainen voi tehdä päänsä sisällä ja usein. Luultavasti suuri määrä meistä ei pidä siitä mitä tätä kautta löytää. Mutta tämä löytäminen vähentää harhalaukauksia ja vääriä syytöksiä, joten kaikkien periaatteessa pitäisi osallistua talkoisiin tässä kohden.

Omalla kohdallani Kaaron teksti toi mainion tilanteen käyttää tätä tekstiä itseeni. (Jokseenkin onnistuin siinä. En täysin. Ja otin tämän "en täysin" jonkinasteisena epäonnistumisena.) Kun taas"Christianity Today" -lehdessä ollut havainto siitä miten monet kristityt levittävät epätosia uutisia, eli vääriä todistuksia lähimmäisistään, hyvinkin usein. Näiden paljastusten kohdalla uskovainen voi esimerkiksi testata sitä että onkohan sittenkään niin asiallinen kutsuessaan "militantteja uusateisteja" vaikkapa "läskipäiksi ja niskaparroiksi". Itse asiassa me kaikki voimme käyttää tätä tekstiä aika usein. Useammin kuin uskommekaan.

"Morjesta taas Oulusta! Nyt muutama sana peruskoulusta ja vanhoillislestadiolaisuudesta. Peruskoulu lanseerattiin Suomessa 1970-luvulla ja peruskoulun keskeinen tavoite oli saada suomalaiset ajattelemaan itsenäisesti ja vastuullisesti. Onko tähän tavoitteiseen päästy, se on kyllä aika hyvä kysymys.

Vanhoillislestadiolaisuus on puolestaan yksi Suomen evankelisluterilaisen kirkon herätysliikkeistä. Vanhoillislestadiolaisuuden herärätysliikkeen pääkonttori sijaitsee Oulussa ja sen vaikuttavuus voi olla alueella varsin merkittäväkin täällä Oulussa. Vanhoillislestadiolaisuus opettaa lapsesta asti sen jäsenet käyttäytymään tiettyjen sääntöjen mukaan.

Elämässä pitää olla tavallaan sääntöjä, mutta jos ne ovat järjenvastaisia niin säännöt pitäisi kumota. Ihmisillä tulee olla vapaus, jos ei selvästi haitata muiden ihmisten olemista. Vanhoillislestadiolaisuuden päätapahtuma on kesäisin järjestettävät Suviseurat. Olen kaksi kertaa ollut suviseuroissa. Ei siinä mitään. Mutta toivoisin, että vanhoillislestadiolaisuus alkaisi enemmän noudattaa peruskoulun 1970-luvulla asettamia tavoitteita, että suomalaisista kasvatetaan itsenäisesti ja vastuullisesti ajattelevia kansalaisia ja siihen ei säännöillä päästä. Ikävä kyllä näin se asia on. Morjesta nyt."

Sama vielä videona: https://www.facebook.com/kimmo.hoikkala/videos/vb.100001091109503/934008...

Mielenkiinnolla olen seurannut keskustelua Kuusamon kirkon ristin punaisesta väristä. Alkuaan Mika Flöjtin (vihr) aloitteen pohjalta virinnyt keskustelu on laajentunut keskusteluksi syntien anteeksiantamisesta ja siten vallankäyttöön liittyväksi asiaksi. Seppo Ervastin kirjoitus (KS 17.6.16) vei asian Kuusamon seurakunnan vallankäytön ytimeen eli siihen kenellä/millä liikkeellä ovat syntien anteeksiantamisen ja taivaaseen pääsyn avaimet. Jokainen vanhoillislestadiolaisuuteen omakohtaisesti perehtynyt kuusamolainen/koillismaalainen tietää, että taivasten valtakuntaan päästään vain vanhoillislestadiolaisuuden kautta. Tältä perustalta nousee kysymys kuusamolaisista arvoista, ajallisesta elämästä ja iankaikkisuudesta, siis kuka määrää kirkossa ja kuka pääsee taivaaseen ja kuka ei.

1860-luvulla Kuusamoon tullut vanhoillislestadiolaisuus sai nopeasti parannusta Kuusamon ajallisissa oloissa ja 1890-luvulla se pääsi keskeiseksi vaikuttajaksi seurakunnassa. Puoluepoliittiseksi tekijäksi se nousi jo säätyvaltiopäivien aikana ja vuodesta 1906 lähtien nimenomaan sosialismin ja jumalankielteisyyden vastustajaksi. Vanhoillislestadiolaisuuden vaikutus ja merkitys koko Pohjois-Suomessa valkoisen Suomen muotoutumisessa oli hyvin vahva kansalaissodassa, maailmansotien välillä ja toisessa maailmansodassa sekä sen jälkeenkin.

Vanhoillislestadiolainen liike oli kauan Kuusamossa yhtenäinen, suojeluskuntaa ja kommunimin vastaisuutta kannattava, raittiutta, ahkeruutta ja lähimmäisenrakkauttava ajava yhteisö. Liikkeen suurimpia vaikuttajia Koillismaalla olivat kansanedustaja ja saarnaaja K. A. Lohi (ml) Ranualta ja maanvijelijä A. K. Suoraniemi (kok) Kuusamosta. Suoraniemi oli merkittävä vaikuttaja koko lestadiolaisessa liikkeessä ja oli useaan kertaan ehdokkaana eduskuntavaaleissa. Hän oli Kuusamon lestadiolaisten ehdoton johtaja koko maailmansotien välisen ajan.

1930-luvun taitteen pula-aikana kärjistyivät niin poliittiset kuin uskonnollisetkin suhteet. SRK:n Rovaniemen kokouksessa 1931 asetuttiin edelleen kannattamaan kieltolakia. Nivalasta oli jätetty vastattavaksi kysymys, sopiiko kristityn kuulua pienviljelijäpuolueeseen. Kokous lausui toivomuksenaan, että kristityt välttävät puoluekiivautta, kristityt ovat edelleen entisellä myönteisellä kannalla suojeluskuntalaitokseen ja kirkon ja valtion välisiin suhteisiin. Kokouksen puheenjohtajana oli K. A. Lohi. Vaikka pienviljelijäpuoluetta ei päätöksessä mainittu, kokouksen suhde pienviljelijäpuolueeseen nähden oli torjuva. Pienviljelijäpuolue suhtautui kriittisesti jopa suojeluskuntiin, kun taas maalaisliitto ja kokoomus suhtautuivat niihin myönteisesti. Kansanedustaja K. A. Lohi oli kesällä 1930 vaatinut kommunismin lakkauttamista ja toimia myös pienviljelijäpuoluetta vastaan. Nyt Lohi sai Rovaniemen kokouksessa olla vanhoillisten kantoja muotoilemassa.

SRK:n Oulun kokouksessa 1933 saarnaaja A. K. Suoraniemi puhui taivaaseen johtavasta "yhdestä verisestä ovesta". Maailma tosin sanoo, että parhaat kaikista joukoista tulevat autuaiksi, mutta se on vale, hän sanoi. Oulun kokouksessa 1934 A. K. Suoraniemi toi saarnassaan tuomitsevasti esiin Kuusamon pikkuesikoisuuden, jota Kuusamossa on ollut vuodesta 1932 lähtien. Puhujain kokouksessa Oulussa 1934 kysyttiin, onko synninpäästöoikeutta SRK:n ulkopuolella? Kokouksen kanta oli, että "Pyhä Henki toimittaa virkaansa puhuvana ja vanhurskauttavana ainoastaan Jumalan valtakunnassa tapahtuvan, Pyhän Hengen saaneiden ihmisten julistaman evankeliumin, sovintosaarnan kautta". Kokouksen puhujina olivat mm. L. P. Tapaninen, O. H. Jussila, Väinö Havas, K. A. Lohi, A. K. Suoraniemi, Antti Poukkula ja Ville Suutari.

Vanhoillisten ja pikkuesikoisten kiista kärjistyi Kuusamossa kesällä 1935. Kirkkoherra Lauri Eerola oli antanut kirkon käyttöön kummallekin ryhmälle kesäseuroihin 5.–7.7.1935. Puhujaluetteloon oli merkitty vuoron perään puhujia molemmista ryhmistä. Taneli Kyhälän johtamat pikkuesikoiset hyväksyivät kirkkoherran menettelyn, mutta A. K. Suoraniemen johtamat vanhoilliset eivät. Suoraniemi johti joukkonsa Kansanopistolle, mutta kun se kävi väenpaljouden vuoksi ahtaaksi, Suoraniemi vei joukkonsa Suojeluskunnan talolle. Tämän tapauksen jälkeen vanhoillisten ja pikkuesikoisten tiet erosivat Kuusamossakin pysyvästi. Itse liikkeet olivat ajautuneet erilleen 1934. Pikkuesikoiset ottivat käyttöön nimen Rauhan Sana.

Vanhoillislestadiolaisuus oli Kuusamossa alun alkaen vahvasti yhteiskunnallisesti ja poliittisesti kantaa ottava ja osallistuva. Kristityn tuli olla "kokonainen", hengellisesti ja elämäntavoiltaan esimerkilliseksi kelpaava. Uskonveljen hengellinen ja poliittinen ohjaus oli hyväksyttävää. Liike on ollut vahvasti talonpoikainen, mutta Kuusamon oloissa missä isojako oli kesken, maaomaisuudesta käytiin kovaa kiistaa valtion ja maanomistajien kesken. Autonomian ajan lopussa maalaisliitto ja vanhoillislestadiolaisuus löysivät toisensa, jopa torppareita ja mäkitupalaisia liittyi puolueeseen, jossa vanhoillislestadiolaisilla oli vankka valta. Koillismaalla nimenomaan K. A. Lohi teki työtä molempien liikkeiden hyväksi, kokoomuksessa ja vanhoillisissa taas A. K. Suoraniemi.

Pikkuesikoisuus ja pienviljelijäpuolue löysivät toisensa 1930-luvun alun laman keskellä. Taneli Kyhälä nousi molempien liikkeiden johtajaksi. Hän menestyi vaaleissa hyvin, mutta ei kertaakaan yltänyt eduskuntapaikkaan, kuten ei Suoraniemikään. Jo lapsuudessani ihmettelin, miksi "Kyhälän seuroja" väheksyttiin, niitä ei pidetty "taivaaseen johtavina". Nyt tutkimusteni perusteella tiedän, että tätä väheksyntää syötettiin valtapoliittisista syistä kahdesta leiristä. Kyhälän liikkeen eduksi on sanottava, että se kokosi köyhiä ja syrjittyjä siipiensä suojaan. Poliittinen ja uskonnollinen liike antoi kodin niille, joita SRK ja maalaisliitto-kokoomus eivät syystä tai toisesta halunneet suojiinsa. Nämä yleensä pienen manttaaliosuuden omistavat ihmiset olivat poissa kommunistien ja sosialistien joukoista. Heidän työnsä porvarillisen Kuusamon hyväksi on merkittävä. Ja uskonsa mukaisesti hekin ovat uskoneet "Jeesuksen nimessä ja veressä". Taivasten valtakunnan ovimiehet eivät onneksi asune Kuusamossa, vaikka siltä on kauan näyttänyt.

Kiintoisaa on ollut seurata kollegani Seppo Ervastin tietä uskonnossa ja politiikassa. Hän on aina puolustanut maalaisliiton, kokoomuksen ja vanhoillislestadiolaisuuden valtavirtaa ja varonut tuomasta juurikaan mitään kriittistä esille. Viimeisimmässä kirjoituksessaan (17.6.16) Ervasti valottaa kirkon ristin kysymystä asiallisesti, mutta papillisella varmuudella hän heilauttaa tuomion viikatettaan perussuomalaisten ja vihreiden suuntaan aivan kuin hän epäilisi näiden vakaumusta. Ne ovat synkkiä kaikuja sukupolvien takaa.

Kirkollisiin luottamustehtäviin seurakuntalaisten valitsemat henkilöt ovat yhtä oikeutettuja sanomaan ja vaikuttamaan kuin kirkon työntekijätkin. Me tämän ajan ihmiset tietäen tai tietämättämme heijastelemme menneisyyden tuntoja ja käsittelemättömiksi jääneitä asioita. Hoitamattomat asiat kun pyrkivät pintaan niin kauan kunnes ne käsitellään loppuun. Niitä sukutasolla yhäkin hallitun Kuusamon uskon ja politiikan saralla on valitettavan paljon.

Helsingin Sanomissa oli Jukka Hautalan kirjoitus uskonnon ja julkisen tilan roolista. Siinä oli tekstin sisältöä hyvin tiivistävä otsikko"Suomalaiset ovat sisäistäneet ajatuksen, ettei uskonnon pidä näkyä – maahanmuutto pakottaa pohtimaan ajatusta uudestaan". Itse teksti tuo esille idean, jossa"Viime vuosikymmeninä uskonto on siirretty julkisesta tilasta yksityisyyden alueelle. Julkinen tila on pyritty siivoamaan uskontoneutraaliksi tai uskonnottomaksi. Siitä, ­ettei tässä tehtävässä ole vielä täysin onnistuttu, kielivät muun muassa ne kiivaat keskustelut, joita käydään kristilliseen perinteeseen viittaavien joululaulujen tai suvivirren laulamisesta kouluissa." Hautala jatkaa, että"Uskonnon asemaa koskevassa julkisessa keskustelussa on painottunut uskonnonvapauslain negatiivinen tulkinta: on korostettu vapautta uskonnosta eikä vapautta uskontoon." ... "Suomalaiset ovat sisäistäneet ajatuksen siitä, ettei uskonnon pidä näkyä julkisessa tilassa. Tällaista järjestelyä kannattavat sekä uskonnottomat että maallistuneet kirkon jäsenet. Myös uskonnollisiin yhtei­söihin kuuluvat ovat tottuneet ajatukseen. Jos uskonto näkyy julkisessa tilassa, suomalaiset reagoivat varauksellisesti tai jopa vihamielisesti." Hautala tuotti tänne Uuden Suomen puolelle lausuntoa siitä, miten"Uskonto tulee takaisin julkiseen tilaan". Ajatus siitä että maahanmuutto muuttaa vallitsevan sekulaarin tilan on se mitä hän näyttää melko vahvasti kannattava.

Tekstin perusteema on hyvin tavallinen.

Ei ole ollenkaan tavatonta että yhteiskuntaamme pidetään maallistuneena. Sitä sanotaan että uskonto ei näy katukuvassa. On kuin eläisimme militanttien uusateistien ihannoimassa maailmassa jossa uskonto on siivottu näkyvistä. Että elämme maassa jossa uskontoa ja politiikkaa ei sekoiteta. Ja julkinen tila on uskonnoton tai uskontoneutraali. (Vaikka toisaalta kirkon oma retoriikka kieltää neutraaliutta periaatetasolla.)

Tämän idean rinnalle itse asiassa voidaakin asettaa myös erityisesti ajatus siitä mitä ateismi on. Kuvaus "suomalaisesta" tiivistyy tässä hyvin vahvasti siihen ajatukseen mitä ateismi usein kuvataan. Tässä pääteesinä on toistuva teema jonka mukaan ateistit haluavat uskonnon pois julkisesta tilasta. On kuitenkin syytä katsoa tekstiin reagointeja. Nimenomaan siellä ateistien suunnassa. Onkin hyvä vierailla vaikkapa ateistien facebookryhmissä. Ja kuin ihmeen kaupalla Hautalan kirjoitusta onkin kommentoitu tämänlaisissa paikoissa.

Otetaan esiin "Paholaisen asianajaja" -blogin facebookryhmä.

Ateistejen sanomisissa korostui pari teemaa.
1: Markku Ruhasen lausunto saa kertoa niistä ensimmäisen."Miksi joku haluaa väittää, että uskonto ei muka näy julkisessa tilassa? Näkyyhän se!? Mitä nämä ristejä kaulassaan kantelevat tyypit sitten ovat? Kirkon kellot soivat. Oveeni koputtelee vaikka minkälaista tyyppiä joku uskontokirja kädessä ja kaduilla on vaikka minkälaista julistajaa. Kaupassa käydessä kuulen lauluja Jeesuksesta joka päivä joulun aikaan. Juttelin yksi päivä Pelastusarmeijan kapteeninkin kanssa Rotuaarilla." Toisin sanoen nähdään että tosiasiassa julkinen tila ei ole uskontoneutraali. Tilanne onkin toisin sanoen se, että jos meillä on kaupungin keskellä kirkko joka soittaa joka sunnuntai kelloja, niin tämä ei ole kristityn silmissä julkisessa tilassa olemista. Mutta siinä vaiheessa kun jossain on moskeija josta kuuluu rukouskutsuja, niin niihin aletaan reagoimaan kuin jonain joka tulee julkiseen tilaan. Onkin hyvä katsoa että mitä sellaista uskonnollista toimintaa islamilaiset ovat tuomassa maahan jota ei havaita kotomaisissa kristityissä. ; He voivat ruveta käännyttämään, julistamaan, tekemään yhteisrukoustilaisuuksia kouluissa. He voivat saada islamilaisia aamunavauksia. Ohjelmia telkkariin. Tämä näkyvyys on identtistä sen kanssa mitä kristityt tekevät jatkuvasti. Mutta vain toinen niistä nähdään julkisen tilan viemisenä ja toinen nähdään sen puutteena. Jos moskeijat ja niihin liittyvä uskonnollisten tyyppien näkyminen on julkisen tilan viemistä, niin niistä pahastuva tai niihin huomiota kiinnittävä uskoavinen voikin lähteä keskustelemaan Jaakko Seppäsen kanssa joka sanoo, että "Edellisen asunnon parvekkeelta näkyi kuusi kirkkoa. Että kyllä se vähän näkyy."
2: Toisen teeman saa esiintuoda Kimmo Laine ; "Kirjoituksessa jätetään selvästi käsittelemättä olennaisin asia joka tuossa on merkittävä: missä menee vapaaehtoisen ja ohjatun uskonnollisuuden raja? Oppilaat johdetaan koulussa harjoittamaan uskontoa vs. oppilas oma-aloitteisesti lukee koulupäivän aikana rukouksen itsenäisesti. Julkinen tila voi mielestäni olla uskontoneutraali ja siellä voi silti näkyä uskontoa. Olennaista on vain se että uskonnon näkyminen tapahtuu yksilön omasta lähtökohdasta, eikä niin että auktoriteetti sanelee sen mikä uskonto näkyy ja ketkä siihen ottavat osaa." Tässä korostuukin se, että jostain syystä ateisteja lähestytään siten että jos jokin tapahtuu julkisessa tilassa ja tätä ateisti vastustaa niin sitten vastustuksen primaarikohde on se että uskonto on julkisessa tilassa. Kuitenkin hyvin usein kysymys on siitä että ihmisiä osallistutetaan kaikenlaiseen erikoiseen toimintaan. Tässä kohden huomio siirretäänkin ateistien näkemyksen ytimestä syrjään. Tässä kannattaisi ehkä kuunnella Esa Ylikoskea joka esitti että"Mainittakoon vielä, että uskonnonvapaus on ns. vapausoikeus. Se tarkoittaa, että yksilöillä ja heidän yhteisöillään on vapaus harjoittaa uskontoa ja julkisen vallan tulee se vapaus turvata, mutta se ei tarkoita, että julkisen vallan tarvitsisi järjestää jumalanpalvelluksia omassa toiminnassaan."

Nämä teemat ovat hyvin toistuvia. Voidaankin sanoa että uskonnollisten ihmisten tapa keskustella on se, että he rakentavat ateistien näkemyksistä olkiukon ja sitten pilkkaavat tätä. Ja ihmettelevät sitten miksi ateistit eivät ota heitä vakavasti. Hyvä esimerkki tästä on muutama vuosi sitten tapahtunut Suvivirsipöhköily jossa Timo Soini lauloi ovet auki "Suvivirttä" kuin se olisi jokin provokatiivinen sananvapauspuolustusisku Puumalaisen uskonnonvapausesitystä kohtaan. Samanaikaisesti ateistejen omat palstat ja blogit olivat täynnä sellaisia Puumalaisen näkemystä korostavia ateistinäkökulman esityksiä kuin"Paholaisen Asianajaja" -blogin tekstit "Tämän kirjoituksen aihe EI OLE suvivirsi", "Tämän kirjoituksen aihe EI VIELÄKÄÄN OLE suvivirsi" ja "Tämän kirjoituksen aihe EI TÄLLÄKÄÄN KERTAA ole suvivirsi".

Olkiukkostrategia onkin hyvin toistuva ja tehokas. Aina kun ihminen tuo esiin uskonnonvapausasioita ja uskonnollisen väkivallan teemoja, voidaan asia näppärästi siirtää siihen että saako uskontoa näkyä julkisessa tilassa, politiikassa tai mediassa. Aivan kuin ainut näkökulma vastustaa näitä asioita olisi julkinen tila eikä osallistuttaminen.
1: Haasteena; Yritä etsiä ei-uskonnottoman kirjoittama teksti uskonnon ja julkisen tilan suhteesta joka ei käsittelisi ateisteja tästä äärisekularisminäkökulmasta vaan lähestyisi tästä Paholaisen Asianajajan blogikommentoijien näkökulmasta. Kuitenkin näitä väitetään ateismikritiikiksi. Mikä on vähintään erikoista. Itse en löytänyt yhtään. Enkä muista lukeneeni sellaista vaikka olen erinäisiä tuhansia sivuja uskovaisten materiaalia läpikahlannutkin.

Tässä ei kiinnitetä huomiota siihen että esimerkiksi uskonnollisia flashmobeja sekä tehdään, että ateistit eivät niitä vastaan hyökkäile. Nämä ovat vain uskontoneutraalia taustaa. Mutta jos uskonnon osallistutamiseen vastoin oma vakaumusta - vaikka vetoamalla perinteeseen tai määrittelemällä että "oma vakaumus" on "vanhempien vakaumus" tai rasti missä tahansa byrokraattien ruudussa muutenkaan - nousee esiin, kysymys on vain uskonnon näkymisestä julkisessa tilassa. ; Tämä onkin toki ymmärrettävää. Koska siinä vaiheessa kun tämä argumentaatiorakenne havaittaisiin nähtäisiin että uskonnottomiin kohdistuukin sellaista toimintaa jota uskovaiset eivät sietäisi itseensä kohdistuneena pätkääkään. Ja sen lisäksi useat de facto -käytäntee joihin on totuttu ja joita pidetään "normaalina" ja "hyväksyttynä" rikkovat yksiselitteisesti lakia. (Mikä toki voi esim. Teemu Laajasalolle olla vain byrokraattien nyhäämistä. Koska oikeusvaltiohan turha konsepti, määritelmällisesti sellainen, että byrokratiasta ei välitetä vaan lakia noudatetaan vain jos on ylimaallisempi ja "hyväksytympi" muu argumentti omalle taustalle. Muuten lakia voi tietenkin rikkoa ja rikkeistä valittaminen on pikkumaisuutta ja sitä että elää first world problemeissa.)

Uskovaiset eivät taatusti sallisi sitä että heti"Enkeli Taivaan" jälkeen laulettaisiin islamilaisten lauluja yhteislauluna. Eikä kristitty vanhempi suhtautuisi nöyrän lempeästi siihen että hänen lastaan vietäisiin moskeijaan osallistumaan täysmittaiseen ja täysivaltaiseen rukoushetkeen. Ja paluun jälkeen vähäteltäisiin tapahtuman merkitystä. ; Samanaikaisesti Helsinkiläinen päiväkoti vei aivan tuoreesti tuntemani ateistin lapsen kirkkoon jumalanpalvelukseen kysymättä millään lapulla suostumista ensin. Ja kun asiasta valitettiin sanottiin että eihän se varmaan haittaisi tai pahaksi olisi. Tämänlaiseen ei kristitty suostuisi. Ateistit joutuvat säännönmukaisesti toiminaan tällä tavalla. (Tämä päiväkodin tempaus ei ollut edes ensimmäinen tietämäni vastaava tapaus. Näitä tapahtuu säännöllisesti. Vähän kuin joulu ja pääsiäinen.)

Onkin niin että uskonnottomat on määritelty äärisekulaareiksi niin että heidät sovietaan tähän näkökulmaan vastoin kaikkea sitä mitä he yleensä sanovat. (Tästä voi sanoa vaikka sen, että ateistejen enemmistö käsittelee asioita juuri kuten"Paholaisen Asianajajan" kommentoijat. Ja ovat harrastaneet tätä vuosia. Silti kun katsoo sitä kun ei-ateisti käsittelee uskonnon ja julkisen tilan suhdetta, niiden näkökulma on aina täsmälleen sama kuin Hautalan näkökulma.) Toisaalta taas on niin että kaikki uskonnon näkyminen on ilmeisesti niin totuttua ja tavallista että siihen ei kiinnitetä erityistä huomiota kristittyjen puolella. Ja tämä huomion kiinnittämättömyys on sitten sama kuin se, että tilat ovat oikeasti uskontoneutraaleja. (Eli kun kristitty ei joudu skismaan minkään kanssa ei kukaan muukaan voi joutua.)

Jännitteen ytimessä on se, että kristinuskon kohdalla monia asioita pidetään asiallisina ja normaaleina. Mutta vastavia ei siedettäisi missään muussa. (Niitä ei pidettäisi keskustelullisina, toisin kuin uskonnon kohdalla pidetään.) Niissä ne eivät ole asiallisia ja normaaleja. Ihmisillä on vahva tottumuksen ja normaaliuden tunne josta poikkeaminen nähdään militanttina tai liiallisena. Eikä tässä tulla pohtineeksi sitä että olisiko tilanne monesti niin että suhtautumiserojen takana on oman itsen käytöksessä olevat kaksoisstandardit. Eli se, että itseltä ja muilta vaaditaan ja hyväksytään asioita eri kriteereillä. ; Kun Hautalalle muslimien uskonon julkisessa tilassa olemista edustaa jokin jota muslimit tekevät itselleen "Muslimit noudattavat päivittäisiä rukoushetkiä. Heidän ruokavalioonsa liittyy suomalaisesta tavasta poikkeavia puhtauskäsityksiä. Musliminaisten tapa pukeutua haastaa pitkään vallinneen käytännön, jossa uskontoa ei korosteta julkisesti." ateistien uskontokritiikissä toistuu se mihin ateisti joutuu joko ottamaan osaa tai hyppäämään silmätikuksi. Hautala tuskin itse suostuisi pukemaan muslimien uskonnollisia vaatteita ylleen. Joka olisi analoginen sen kanssa mitä kouluissa käytännössä usein tapahtuu.

Laki tietenkin kieltää monet käytänteet, mutta toisaalta kun niiden ilmituomista korostaa joku taho se on nimenomaan ateistien "kantelupukki" jota pidetään uskovaisten parissa asiattomana pikkuasiasta liikaa reagoivana, ja mitä ilmeisimmin militanttina.

Tässä yhteydessä onkin selvää että esimerkiksi vakioidut kinanaiheet ovat olleet vakiokinanaiheita montakymmentä vuotta. Olkiukottaminen selvästi toimii. Ei päästä puhumaan edes itse asiasta. Vuosikymmeniä voidaan estää ja jarruttaa lain säätämiä uskonnonvapausasioiden edistymistä käytännön toimissa, uskovaisten jokapäiväisessä elämässä olevista käytänteistä. ; Voidaankin kysyä että kun Hautalalla viimeisimpien kymmenien vuosien aikana on tapahtunut jotain jossa yhteiskunta on uskontoneutraaliutunut, niin mitä kovin laajoja ja arkielämää koskefvia lakimuutoksia vuosituhannen vaihtumisen jälkeen oikein on ollut? Tarkemmalla katsomisella muutokset tässä kohden ovat olleet melko pieniä ja marginaalisia. Itse asiassa uskonnottomien ajamat uudistukset eivät ole menneet läpi ja suoraan sanoen uskonto on suunnilleen yhtä ei-sekulaaria kuin mitä se oli 1950 -luvulla. Erimielisyyden ja ääneenpurisemisen kuuleminen onkin se joka uskovaisia oikeasti ärsyttää. Ja selvästi se ärsyttää kovasti koska tämän olemassaoloa koetaan jonain nurkkaan ajamisena. (Vaikka oikesti se on sitä positiivista uskonnonvapautta. Positiivista vapautta on se että jos joku sanoo että "Jeesus pelastaa" niin toinen sanoo että "Jeesus on satuolento". Uskovaiset tuntuvat pahastuvan nimenomaan siitä että heillä ei ole vapautta vääristäuskonnoista. Ateismi ei tässä ehkä ole uskonto, mutta uskonnonvapauslaki koskee molempia.)

Paluu toisiin teemoihin.

Jukka Hautala asetti kirjoituksessaan esille toisenlaisen näkemyksen. Jos kohtelisin kristittyä sellaisella tavalla, että hän kohtelisi muita kuten toivoo itseään kohdeltavan, voisin kirjoittaa siitä miten uskonnon julkiseen tilaan tunkeminen on sitä että on pakko harjoittaa mitä tahansa uskontoa ja rukoiltava mukana eikä esittää erimielisyyttä koska se on pilkkaamista. Tämänlainen olisi tietenkin olkiukkoargumentti siitä mitä uskovaiset ajattelevat oikeasti. Ja sellaisella olisi tietenkin helppoa irtautua ja osoittaa oma paremmuutensa tähän olkiukkoversioon nähden.

Itse kuitenkin kohtelen ihmistä siten että heidän argumenttinsa otetaan sellaisina kuin he sen sanovat. Ja jokainen joka rakentaa olkiukkoargumentin osoittaa osaamattomuutensa. (Kritiikin minimivaatimus on kritiikin kohteen tunteminen.) Ja toisaalta olkiukottaminen on ignoranssin lisäksi aktiivista toimintaa jossa vastapuolen sanomisia väännetään, ja yleensä heikompaan suuntaan. Tämä on nähtävissä suorana epäkohteliaisuutena. (Olkiukottaja alleviivaa sitä että hänellä ei ole kiinnostusta edes tutustua vastapuolensa ajatuksiin ja siihen mitä hän todella ajattelee. Mutta on sitäkin suurempi halu lytätä, tallata ja hyökätä.) Kun jostain olkiukosta tulee standardi, sellainen on myös keskustelunestäjä koska se siirtää näkemyksen aina siihen samaan näkökulmaan jota oikein kukaan ei kannata. (Straw manilla viritetään toinen argumenttivirhe, red herring.)

En ota Hautalan uskonnonvapausnäkemystä esiin vähiten siksi että se on oikeasti hyvä. Voisin jopa sanoa että itse kannatan sitä. "Uuden ajattelun pohjana voisi ­olla turvallisen tilan (safe place) ­käsite. Turvallisella tilalla ei tar­koiteta ensisijaisesti perheiden, ­ystävien tai samanmielisten kes­kuuteen muodostuvaa yksityistä ­tilaa. Kyseessä ei ole myöskään sellainen julkinen tila, jossa ihmisten vakaumukset ja suuri osa heidän identiteettiään ­pyritään siirtämään sivuun tai neutralisoimaan. Turvallinen tila kutsuu ihmistä esiin omana itsenään. Kohtaamisiin tulee uskonnonvapauslain myönteinen sisältö: ­vapaus uskontoon."
 
Tässä kohden Hautalan tekstissä toki on hieman sellainen jossa safe place on hyvin tietynlaista vapautta uskontoon. Jossa kristittyjen sanelema "normaalitila" olisi se joka pätisi. Ja jossa ei olisi mitään ongelmia koskaan ikinä missään. 

Sellaista jossa uskontoa saa huutaa mutta ei kritisoida. En tartu tähän vaan siihen, että nykymaailmassa en ole vielä ollut sellaisessa tilanteessa jossa mielipiteideni ja näkemysteni ääneenlausuminen olisi yhteiskunnallisessa ja laajassa mielessä safe place. Tämä tila ei toteudu kouluissa, armeijassa tai missään muuallakaan. Onhan Hautala asettanut sen ehdoksi seuraavan ;"Turvalliset tilat eivät noudata ­yksityisen tai julkisen tilan rajoja. Turvallisia tiloja syntyy sinne, missä ihmiset kohtaavat toisensa kun­nioittavasti. Turvallinen tila on ­metafora paikasta, jossa jokainen kohdataan tasavertaisesti, ilman ­väkivallan tai syrjityksi tulemisen uhkaa."

Tässäkin takana on se, että uskovaisilla on suojanaan lukuisia kaksoisstandardeja. (Jotka ovat myös standardeja ilman kaksois -etuliitettä.)

Listaan alle muutamia asioita jotka korostavat sitä miten eri tavoin ihmisiin suhtaudutaan ja miten se, että takana onkin kristinusko muuttaa sitä mitä pidetään "asiallisena, normaalina ja keskustelevana".
1: Uskonnottomat saavat usein tappouhkauksia. Ateistit kuvataan militantteina vainolaisina mutta he eivät jostain syystä saa kompiloitua vastaavia esityksiä. Mikä kertoo että jossain on kaksoisstandardi. ; Olen itse saanut sellaisia esimerkiksi keskusteltuani vääriä mielipiteitä evoluutioteoriasta. Uskovaiset kertovat että ateistit ja uskonnottomat ovat niin pahoja. Mutta he näyttävät kokeneen pahastumista ja vainoa siitä että uusateisteilla oli vuosia sitten jokin mainoskampanja bussin kyljessä. (Ketään heidän omaistaan ei ajettu jauhelihaiseen itsemurhaan. Mutta minun valitus on asiatonta, toisin kuin heidän.) Mutta jostain syystä he eivät voi demonstroida vastaavaa elämänhistoriaa kuin mitä itse olen uskontojen suunnalta kokenut. (Masentuneen ystäväni erästämisestä soitteluun jossa yritetään estää työpaikkani saamista. Heidän viikkonsa eivät yksinkertaisesti ole samanlaisia.) He kokevat pahastumista siitä että heidän silmissään joku kehtaa sanoa että heitä ärsyttää laulaa Suvivirttä.
2: Näihin pahuuksiin suhtaudutaan tavallisesti hyvin erikoisella tavalla. Jos esimerkiksi minä saan pahoinpitelykokemusteni jälkeen sympatiaa siitä että olen varovainen julkisissa paikoissa ja uusissa tilanteissa. Pahimmat kokemukseni ovat vuodelta 2002. Kukaan ei ole kysynyt että miten monta vuotta traumasta on riittävästi. Samoin jos olisin nainen ja joutunut raiskatuksi, saisin tästä sympatiaa ja ymmärrystä, kukaan ei kysyisi miehiä arastelevalle siitä, että hän ei pidä olla hölmö, että joku kuuluisa mieskään ei ole häntä viimeisen 10 vuoden aikana kertaakaan seksuaalisesti ahdistellut. Uskonnon kohdalla traumoissa on kuitenkin usein vähättelyn ja vanhaksimenemisen tunnelmaa. Vastaan voi tulla vaikkapa "Malisen haaste". ; Jos itse arastelen uskontoa joka ajoi minut itsemurhaan (yritys mielestäni lasketaan sellaiseksi), ja saan keskustelullisena kuvatun kommentin "ihan mielenkiinnosta palan kysyä kuinka ja miten Suomen evankelisluterilainenkirkko on vainonnut sinua viimeisten viiden vuoden aikana? Oletko esim kokenut että Irja Askolan ja Kari Mäkisen esiintyminen mediassa vainoaisi sinua?" (Malisen kommentit kannattaa ehkä nekin käydä klikkaamassa auki, niissä kun puhutaan uskonnonvapaudesta juuri tämä julkisessa tilassa näkymis -olkiukko edellä.) On toki selvää, että kysyjä ei koe asioita samanlaisina, ja luulee että tämä kokemus on samaa kuin kaksoistandardittomuus. Koska itsemurhaan ajamisen takana olevat henkilökohtaiset savustamiset yöaikaan suoritettuine puhelinsoittoineen ovat tietenkin sitä että jos niitä vastustaa on sitten militantti ateisti jonka tärkein ja ainut first world problem on muka se, että hän haluaa sensuroida "Suvivirren". (Eikä esimerkiksi se, että junan alle jääneen uskonvainon kohteeksi joutuneen kaverin ruumiin löytäjien kanssa joutuu teini-ikäisenä käymään keskustelua mallia "oliko hyvä vai huono että ei löydetty sitä päätä.") Negatiivisiin kokemuksiin suhtaudutaankin hyvin erikoisella kaavalla jossa uskontokriitikko tai uskonnollisen vainon kohteeksi joutunut on koko ajan vaikeuksissa ja sitten hän onkin roikkunut asiassa liian kauan.

Toki yleinen näkemys on, että kysytään miksi haluaa käyttää sananvapauttaan ja puhua evoluutioteoriasta (koska sananvapaus pitää ilmeisesti oikeuttaa käännyttämiskeskeisillä pelastusmetaforilla, joka tekee perustaa sille että toiminnat ovat kiihkoilevia ja liiallisia vaikka henkilö itse ei kokisi niin.) Samoin onkin yleistä että uskonnoton joka sanoo mielipiteensä että uskonto on taikauskoa tai satu-uskoa, on ääliö ja idiootti. Mutta sitten jos uskovainen kuulee että joku on ateisti, on ensimmäinen reaktio usein se, että koetaan tärkeäksi kertoa oma metaetiikkaa koskeva mielipide. Mielipide siitä että ateistilla ei ole moraalia ja he ovat pahoja ihmisiä. Miten ilman Jumalaa voisi periaatteessa olla murhaaja. Tämänlainen tiedottaminen koetaan asianmukaiseksi. Mielipiteenilmaisuissa epäkohteliaat "omien näkemysten ja mielipiteiden esiin tiedottamiset" eivät olekaan samanarvoisia. On kohteliasta, valistavaa ja asianmukaista toimia kuten Martti Muukkonen ja sanoa, että ateistit ovat arvotyhjiössä olevia nihilistejä jotka ovat yhteiskunnassa vapaamatkustajia. Sen sijaan ei ole asianmukaista kertoa että uskonnollista väkivaltaa tapahtuu Suomessa nykypäivänäkin. Ja että esimerkiksi yhä nykyään olisi tarvetta puhua lestadiolaisten hoitokokoussuhteesta.

Minulla ei ole koskaan ollut uskonnottomana yhtään safe placea missään.

Jopa tästä blogikirjoittelusta voi tulla ongelmia. Edes tämän blogin blogipohjaan naputtaminen ei ole minulle riskitöntä. Minua monesti pelottaa. Ja reagoinnit ovat hyvin harvoin kannustavia tai sellaisia että minut otettaisiin argumentteineni ilman olkiukkoja, taisteltaisiin uskonnollista väkivaltaa vastaan ja tehtäisiin kaikkea muuta sellaista joka on minimivaatimus sille että tila olisi oikeasti safe place.
1: Sen sijaan uskovaiset ovat toki usein määritelleet minut äärisekulaariksi. (Vaikka olen anti-sekulaari, eli kannatan maksimaalista sananvapautta joka tarkoittaa sitä että kun yhteislauluun "Suvivirsi" pamahtaa niin siihen jumalanpilkkaiset pilailusanat päälle lauletaan-huudetaan koska positiivinen vakaumuksenvapaus!)
2: Ja toisaalta he ovat usein selittäneet että uskontokeskustelu on turvallista. Jännä vaan että ongelmia tulee sarjatulella; Ehkä siksi että riskiä ei katsota keskimääräisestä uskovaisesta tai uskovaisesta itsestään, kuten usein tehdään. Kristitty näkee muut uskovaiset itsensä tai keskiverron uskovaisen jatkeina. Oikeasti riski arvioidaan kuten muutenkin (Eli riskin_todennäköisyys * riskin_suuruus * riskillä altistumisella.) Kun paikalla on vaikka sata kristittyä, on tilanne safe place vasta kun yksikään paikalla oleva kristitty ei taivu todennäköisesti tekemään mitään pahaa. Paitsi ehkä joskus jotain lievää melkein. Tämälaiseen vouchaamiseen ei uskovaisten parissa selvästi olla valmiita. Ja tätä kautta safe place vaatisi nykyistä kovempaa sekularismia. Kaikkiin ongelmallisiin uskonnonvapauden rikkomisiin ja epäasiallisuuksiin olisi tartuttava heti, suoraan ja kovilla rangaistuksilla. (Keskustelu ei näytä toimivan ; Moni uskovainen näyttää kikkailevan sillä että rikkeitä tehdään ensin yhden kerran ja sitten vaihdetaan tapaa jos joku puuttuu. Toisin sanoen lainvastaisesti saadaan jokainen ateistien lapsi vähintään yhden kerran livautettua kirkkoon joka vuositasolta.)

Jukka Hautala onkin tyyppi jonka kannattaman ideologian selän takana on monta uhkaavaa ja pelottavaa hahmoa. Jotka ovat useasti tulleet vastaan. Ja silti minulta vaaditaan niitä asioita jotka ovat aikaanaan johtaneet siihen että ongelmia on tullut. (Eli olen luottanut, kiinnostunut, mennyt, kokenut, kokeillut ja ottanut selvää. Jännittävää että ongelmat loppuivat siinä vaiheessa kun ryhdyin harrastamaan aggressiivisiakin ilmaisuja ja jossa sietokykyni uskonnollisen osallistuttamisen ja muun vastaavan kohdalla on vedetty nolliin. Siksi niitä käytänkin. Se on se tapa jolla tappouhkailuja ei todennäköisemmin tule ; Todennököisin syy on se, että ns. eivät uskalla.)

Aina kun joku tulee korostamaan että uskonnottomilla on uskonnonvapaus ja safe place, on lausuja jostain syystä uskovainen. (Sekaannus ei ole ihmeellinen; Paikka on heidän ehdoillaan ja heidän valtainstituutionsa halaillen rakennettu, joten se on safe place heille itselleen. Anteeksi nyt vaan, mutta valitettavasti tässä täytyisi olla huomioitu muutkin ihmiset kuin aina vaan ne jotka aina otetaan huomioon, eli kristityt. Itse en koe tappouhkailun uhalle altistumista kovin terveeksi ja rehellisesti sanoen on omituista että kristitty vaatii minua asettumaan tilanteeseen jossa heidän oma persauksensa ei ole tulilinjalla, toisin kuin minun. Saati että tätä pitäisi oikeasti tehdä jatkuvasti ja aina siihen suuntaan että minä joustan, minä uskallan ja minä teen. Mutta vastapuoli ei ota yhtä vakavia riskejä itse.) He tulevat minulle kertomaan että minua ei saa eikä voi pelottaa ja että kaikki pelko on turhaa ja pikkumaista. (Mikä onnistuu lähinnä vääristelemällä mielipiteeni ja kritiikkini ytimen siihen vakioon ja ainoaan sekularismikulmaan. Tai käyttämällä muuta vastaavaa tilannetajutonta rakennetta.) Mutta lähinnä koska kaikki mitä kristityt tekevät, vaikka se olisi mitä, mitätöidään ja vähätellään harmittomaksi. Jos ei muuten niin vaikenemalla ja olkiukottamalla uskontokriitikkoa niin että sen jälkeen huomio keskittyy siihen miten militantteja nämä ovat.Vaadin safe placea! Vaadin sitä heti!

He ovat hartaita, kuuliaisia ja nöyriä kansalaisia, jotka saattavat joskus viedä uskontonsa harjoittamisen jopa liiallisen synnintunnon alle. Uskon, että heitä on olemassa vilpittömästi rakkauden hurmoksessa olevia suurperheellisiä, jolloin perheessä voi olla enemmän kuin viisi lasta! Ei se rakkauden hurmos silti ihmisen väsymystä tai huonoja mielentiloja kaikkia poista, vaikka se auttaa takuulla kestämään elämää sinnikkäästi tai sinnillä kuten Pohjois-Pohjanmaalla sanotaan ainakin.  

Vanhoillislestadiolaiset kokoontuvat parhaillaan Porin Suviseuroissa, eikä minulle heistä ole varsinaisesti mitään huonoa sanottavaa, vaikka avioitumiseni lestadiolaista sukujuurta olleen naisen kanssa oli tietyistä suvusta riippumattomista syistä hieman vaikeaa. Toivotan kaikille minun blogia seuraaville vanhoillislestadiolaisille oikein hyvää Suviseura-viikonloppua ja Jumalan siunausta, vaikka olenkin agnostikko. Tosiaan haluan toivottaa rakkaudellista henkeä ja hyviä kohtaamisia Porin Suviseuroihin! Lopuksi toivon myös ymmärrystä etenkin heitä kohtaan jotka ovat jostain syistä jättäneet yleensä verenperintönä tulleen vanhoillislestadiolaisen opin.

T. Kimmo Hoikkala, joka on kahdesti tunnustellut Suviseurojen meininkiä vuonna 2008 Sievissä Pohjois-Pohjanmaalla ja vuonna 2009 Oripäässä Varsinais-Suomessa.

Suomi100 ja reformaation 500-vuotisjuhlaan humussa on kuultu kaksi uutta oopperaa suomalaisista herätysliikemiehistä. Aiemmin kevättalvella ilmestyi Paavo Ruotsalaisen persoonaa peilaava Herääminen -ooppera (Kapsäkki). Heinäkuun lopulla Lohtajan kirkkomusiikkijuhlilla sai kantaesityksensä Kolme kirjettä Laestadiukselle.

Kolmen kirjeen puhe Laestadiukselle

Kyseessä on vahva teksti. Michael Baran libretto tuo Laestadiuksen persoonan ja vanhoillislestadiolaisen liikkeen välille kasvaneen kuilun näkyväksi. Vähän Viimeisten kiusausten tapaan tarinan kehys on kuolinhetken kynnyksellä. Laestadiuksen kuolinhetkellä enkeli Sofia, Viisaus (Laura Mäkitalo) tuo hänen luettavakseen kolme kirjettä nykyajasta. Kirjeet sisältävät vanhoillislestadiolaisuuteen liittyviä teemoja, jotka ovat pulpahtaneet voimalla julkiseen keskusteluun. Keskustelu Sofia-enkelin, Lars Levin (Esa Ruuttunen) ja kirjeiden kirjoittajien välillä tapahtuu kuvitteellisessa ”välitilassa” ennen kuin Laestadius pääsee rauhassa menemään.

Ensimmäisessä kirjeessä vuodelta 1993 Aila kertoo siitä, miten hänen ammattilaulajauransa 1960-luvulta lähtien johti välirikkoon yhteisönsä kanssa. Laestadiuksen nimeä kantava liike hylkäsi hänet. Vanha Laestadius lukee kirjettä hämmentyneenä ja nousee saarnastuoliin pitämään Ailan puolustukseksi vahvan tekopyhyyttä arvostelevan saarnan.

Toinen kirje tuli Liisalta vuodelta 2003. Liisa oli onnettomuudekseen nainut körttipapin. Tämän seurauksena perhe ja yhteisö katkaisivat välinsä Liisaan. Lars nousee jälleen saarnatuoliin Lapin-Marian rohkaisemana ja saarnaa voimallisesti kaikenlaisten ja erilaisten ihmisten samanarvoisuudesta Jumalan edessä.

Kolmas kirje on Maijalta vuodelta 2003. Maija oli joutunut pienenä tyttönä sukulaismiehensä seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi. Tapausta ei koskaan selvitetty. Maijaa vaadittiin vaikenemaan ja ”Jeesuksen veri” asetettiin hänelle suukapulaksi. Tämän kuultuaan Lars murtuu ja esittää joukon kysymyksiä, joita hänen ajaton ja paikaton keskustelukumppaninsa Sofia nimittää ”oikeiksi”.

Jyrki Linjaman väkevä, moderni ja rytmiikaltaan haastava musiikki tukee ja syventää librettoa. Hän mukaansa musiikissa toistuu kolme teemaa: ahdistuksen, kiitoksen ja koraalin sävelkuvat joilla hän ilmentää teologista jatkumoa gregoriaanisesta musiikista luterilaiseen koraaliin ja kansantoisintoihin. Tekijät – Baran ja Linjama – nojaavat Leastadius-tulkinnassaan JuhaPentikäisen ja Risto Pulkkisen kirjaan Lars Levi Laestadius – Yksi mies, seitsemän elämää (Kirjapaja 2011) sekä Johanna Hurtigin ja Mari Leppäsen toimittamaan teokseen Maijan tarina (Kirjapaja 2012).

Jälkiarviointia

Herätysliikeviitekehyksessä teos on mielenkiintoinen. Väistämättä siinä limittyvät Paavo Ruotsalaisen ja Lars Levi Laestadiuksen tarinat. Teoksen kokonaiskehyksessä on yhtäläisyyttä Viimeisen kiusausten kanssa. Tämän lisäksi libretossa on intertekstuaalisia viittauksia Paavo Ruotsalaiseen ja herännäisyyteen. Katsojan ja kuulijan silmissä nämä tarinat yhtyvät lopulta solisti Esa Ruuttusen persoonassa. Näin tarkasteltuna molempien oopperoiden taustalla on pelkistetty ja yksinkertainen viittaus: ihminen pelastuu yksin Jumalan armosta. Jumalan armoa on julistettava kaikille vapaana ihmisen asettamista rajoituksista ja tekopyhyydestä.

Vanhoillislestadiolaisuus on tänä päivänä mielenkiintoisessa vaiheessa. Sen hengellinen perintö kiinnostaa laajasti, mutta yhteisöllä itsellään on kompleksinen suhde julkisuuteen ja niihin muotoihin, joiden kautta keskustelua käydään. Tämä kahtiajakoisuus ei liity vain oopperaan kulttuurimuotona, vaan myös Pauliina RauhalanTaivaslaulu-kirjaan ja sen pohjalta tehtyihin paljon katsojia keränneisiin teatterisovituksiin. On vahinko, jos liikkeen piirissä ei virallisesti voida katsella, kuulla ja osallistua näiden taidemuotojen synnyttämiin vaikutelmiin.

Jotenkin näin ulkopuolelta tilannetta havainnoivana toivoisin, että vanhoillislestadiolaisten yhteisöjen jäsenet ja johto uskaltaisivat altistaa itsensä keskustelulle. Sulkeutuneisuus ja vaikeneminen alleviivaavat niitä piirteitä, joita liikkeen elämästä on tuotu julkisuuteen. Olisiko keskustelu pahasta? Siinä missä yksilötasolla ihmisellä on katvealueensa, pimeät puolensa ja sokeat pisteensä, samat toistuvat myös yhteisöjen tasolla. Niiden avaamiseksi tarvitaan sekä sisäistä työskentelyä että ulkopuolisten peilien välittämää tietoisuutta. Tämä sama pätee tietysti muihinkin traditioihin. Vanhoillislestadiolaisen liikkeen piirissä vaikuttaa lukuisia sivistyneitä maallikkoja ja teologeja, joilla olisi varmasti edellytyksiä silloittaa ja sanoittaa tuntemuksia.