Jani Kaarokirjoitti pari viikkoa sitten "Rapportiin" journalismia. Teksti "Lestadiolaiset modernilla noitaroviolla" kertoi siitä, miten lestadiolaisiin on liitetty tapahtumia joita ei ole tapahtunut. Ja tähän on liittynyt hyvinkin huolestuttavia piirteitä. Syynä on se, että erilaisissa terapioissa on tuotettu valemuistoilla kokemuksia tapahtumista ;"Furmanin lausunnossa todetaan, että kehoterapeutin antama hoito on tyyppiesimerkki suggestiivisesta terapiasta, jossa syntyy herkästi valemuistoja. Kun valemuistot ovat syntyneet, ihminen pitää muistoja oikeina."
Tähän on liittynyt hyvin aggressiivista toimintaa "Samoihin aikoihin, kun Hurtig pokkasi Maijan tarinasta Vuoden kristillinen kirja -palkinnon, joku vuosi julkisuuteen väitettyjen hyväksikäyttäjien henkilötietoja. Kaikki saivat lokaa niskaansa, mutta eräs mies joutui mediapyöritykseen, jollaista ei tässä maassa lie aiemmin nähty. Suomi24-palveluun tuli päivittäin tuhansia viestejä: Lastenraiskaaja vankilaan! Hyi helvetti miten sairas tyyppi! Alahan pedofiili rasvata köyttä! Antakaa osoite, niin käyn hakkaamassa sen paskan! Tämä viestitulva jatkui hurjalla intensiteetillä yli vuoden." Esille kritiikissä tulee etenkin "Maijan tarina". Joka onkin ns. "varsin dramaattinen". (Asialle on kirosanapitoisempiakin kuvauksia.)
Jutussa on hyviä puolia.
Valemuistot ovat ihan validi ilmiö ja Kaaro käyttää siihen viitatessaan relevantteja lähteitä, kuten Elizabeth Loftusta. Käsite on varmasti teiteen popularisoinnin kautta tullut tutuksi Hannu Lauerman kirjoista. Myös kontekstissa ei ole mitään sellaista jonka pitäisi olla uutta ja yllättävää. Valemuistojen perustalle on aiemminkin rakennettu liiallisuuksiin paisuneita kohinoita. Jan Guillou kertoo "Noitien asianajaja" -teoksessa sekä noitavainoihin liittyneistä hysterioista että nykyaikana saatananpalvontapedofiliaan liittyneistä liioitteluista. Nämä voidaan liittää osaltaan ns. saatanapaniikki-ilmiötä. Toisaalta valemuistot ovat muutoinkin relevantti ongelma. Suomessa Marko Hamilo kirjoitti niihin liittyvistä ongelmista kirjaansa "Älkää säätäkö päätänne". Hänen erityisenä huomionaan oli se, miten väärillä syytöksillä heikennettiin vanhempien, etenkin isien, oikeuksia.
Itse asiassa Kaaron teksti onkin minun kannaltani jokseenkin relevantti. Ensimmäinen - ja henkilökohtaisella tasolla toistaiseksi repivin - tekstini käsitteli saatanapaniikkia johon liittyi "juuri tätä samaa". Toisaalta olen korostanut myös sitä, että uhriutumisen kautta voi helposti hankkia marttyyrinkruunun. Ja tämä tuo tietenkin nykyään yllättävissä määrin valtaa. Ennakkoluuloilla on yksinkertaisesti helppoa luoda valheellisia uhkakuvia joissa sitten käykin niin että "uhrin" ja "syyllisen" roolit menevät kielessä sekaisin. Musta värittyy valkoiseksi.
Olen "jossain määrin omakohtaisesti" oppinut että mitään tämänlaista ei halua oikein edes vihollisilleen. Kaaron tekstistä kumpuava turhaan syytetyn lausunto "Kun syytetään, tuntuu syylliseltä" kuvaa juuri sitä miltä asiat alkavat tuntumaan.
Lisäksi - vaikka olenkin itse äärimmäisen kaunainen ihminen, ellen peräti juuri siksi - vastustan hyvin vahvasti lynkkauskulttuuria. Ihmiset jotka keräävät ja levittävät epäiltyjen nimiä, tai muita joita pitävät "syyllisinä todennäköisin syin" tulevat joskus syyttäneeksi viattomia. Moni pedofiilien nimilistojen floodaamista vastustava saa kuulla siitä miten tuollaista levittelyä vastustavan täytyy tietenkin olla itsensä pedofiili, kun ei sitä muuten olisi halua suojella sellaisia. (Huonossa lykyssä tuollaisella voi siis itse päästä lynkkausehdotelmien jonoon joka kiertää vihaisten ihmisten parissa tavalla joka on lähes jono.) Nähdäkseni juuri näin ei pidä olla. Ihminen joka "leikkii journalistia" vuotamalla epävarmoja tietoja pedofiileista joiden pedofiilisia tekoja ei ole välttämättä edes tapahtunut ei ole missään nimessä "tiedottamassa". Vaan tekemässä jotain aivan muuta. Esimerkiksi levittämässä juoruja ja valheita kuin pahin stereotyyppinen kylänämmä.
Tosi herrasmies ei sellaiseen saisi alentua. Reilun kohtelun mittarina pitää olla (a) se miten itse kohtelee toisia ja muistaa jossain määrin korostaa että pitää joskus myös (b) kohdella toisia kuten se tapa jolla he käyttäytyvät noudattaisi sellaista maksiimia että he toivoisivat heitä itseään kohdeltavan samalla tavalla, universaalilla tavalla jossa heidän toimintamallinsa olisivat yleisiä moraalilakeja - ihan jotta voidaan palata siihen (a) -kohtaan. Jos en pidä jostain kohtelusta omalla kohdallani, olisi kaksinaismoralistista kohdella toisia ikävästi vain siksi että heillä on erilainen uskonnollinen vakaumus. (Sen sijaan yksilöitä on minusta oikein nautinnollista kohdella sen mukaan miten "viallisia" ja "totaalisen rikki" he ovat yksilöinä ja ihmisinä riippumatta uskonnollisesta vakaumuksestaan. Ja uskonnollisuuden ja tämän välillä tuntuu usein olevan jonkinlainen korrelaatio.)
Jutussa on huonoja puolia.
Kaaron tekstiä on toki kritisoitu. Otan niistä yhden joka ei ole kenties arvovaltaisin. Mutta joka on sitäkin relevantimmassa paikassa. Nimittäin "Kotimaan" puolella. Kaaron tekstissä Moitteet tiivistyvät siihen että Kaaron on luvannut jotain yleislaatuista, eli paljastettaisiin jokin tiedotusvälineiden sisällä oleva laaja uutisointiasenne. Kuitenkin tilanne tiivistyy lähinnä terapeutteja koskevaksi kritiikiksi kolmessa tietyssä tapauksessa. Median suhde tässä on se, että se on liian kritiikittä luottanut näissä tapauksissa asiantuntijoina esiintyviin terapeutteihin ja muihin asioista kertoviin. Toisaalta Kaaro itsekään ei anna kaikille osapuolille ääntä. Epäiltyjen näkökulma ja vain se näkyy, esimerkiksi aiheen kannalta relevantin "Maijan" ääntä ei ole kuultu. Mikä on tietenkin ironista koska Kaaron oma juttukin esittää, että "yksipuolinen kerronta harvoin kertoo koko totuutta. Subjektiivisessa kerronnassa ihminen voi kertoa käytännössä mitä vain, ellei faktoja tarkasteta ja vastapuolta kuunnella."
Kaaron tekstissä kiinnostavaa on myös se, että sekä lestadiolaisyhteisö että lestadiolaisuutta vakavasti tutkineet ovat löytäneet todellisiakin tapauksia. Eikä valemuistoilla tässä tapauksessa voi selittää kaikkea lestadiolaisiin liittynyttä. Tässä mielessä Kaaro ottaa yksinapaisemman suhtautumisen asiaan kuin lestadiolaisyhteisö itse. (Olen itsekin kirjoittanut lestadiolaisista, tarkalleen ottaen heidän hoitokokouksistaan. Lähteeni ei ole Kaaron mainitsemien joukossa.)
Kaaro ilmaisee jutun tavoitteet melko tarkasti siinä aivan juttunsa aluksi. "Lestadiolaiset ovat olleet viime vuosina paljon esillä lasten seksuaalisen hyväksikäytön kohussa. Kaikki ei kuitenkaan ole sitä, miltä se mediassa on näyttänyt." Tässä kontekstissa teksti ei ole hirvittävän onnistunut. ; Kaikki mainitut ongelmapiirteet ovat jotain jotka eivät oikeasti kohdistu juuri lestadiolaisuuteen. Kaikkia pedofiileja ja sellaisiksi vihjattuja kohdellaan törkeästi lynkkausmentaliteetilla. (Vierailkaa internetissä, se on ahdistava paikka!) Valemuistojuttuja taas on moneen aiheeseen liittyen ; Aina insestistä avaruusolentojen kaappauksiin. Sen sijaan juttu ei käsittele miten lestadiolaisten kohtelu eroaisi muista vastaavista - joskin aivan oikeasti tapahtuvista - ongelmallisista tapauksista. (Joista ei sellaisenaan puhuta kovin usein mediassa.) On vaikeaa nähdä miksi Kaaro puhuu lestadiolaisuudesta kun tuntuu että kohteena ovat ihmisiä joille on käynyt samaa mitä muunlaisillekin. Ja he ovat sitten vain tämän lisäksi lestadiolaisia, ikään kuin sekundaarisena attribuuttinaan.
Kuitenkin tämän voi ottaa rakentavasti.
Mielestäni Kaaron teksti on kuitenkin tärkeä. Sillä lestadiolaisiin on helppoa suhtautua ennakkoluuloisesti. Televisioon ja viihteeseen liittyvät käytänteet - tai sitten urbaanit legendat siitä että"lestojen lapsitehtaat vaan teippaa pesukoneen lasin ja varmaan paneekin silmät kiinni öhö öhö" - luovat lestadiolaisista ennakkokäsitystä "ihmisinä jotka ovat outoja". Eivätkä vain outoja. Vaan outoja juuri uskontonsa vuoksi.
* Eikä asiaa auta se, että lestadiolaiset näyttävät olevan normaalissa uskonnonharjoittamisessaan diskreettejä. Se kun lestadiolainen näkyy lestadiolaisena on taustalla yleensä jokin konflikti. Itse tosin olen huomannut että jostain syystä lestadiolaisten kanssa tulee helposti konflikteja aiheessa joka koskee "uskonnollisesti herkillä alueilla vitsailua". (Toimin "hikipedian" ylläpitäjänä ties kuinka monetta vuotta.) Lestadiolaisuudessa on jonkinlaisia sensuuritaipumuksia. Joka luultavasti johtuu juuri siitä että jos ollaan diskreettejä ollaan itse asiassa de facto sekulaareja. (Mitä edustakoot Sipilän vaitonaisuus uskonnollisesta vakaumuksestaan ennen vaaleja.) Sillä sekularismi ei ole ateismia vaan nojautuu uskon ja yhteiselämän sensuuriin tavalla jossa konfliktit lakaistaan maton alle. Poliittinen korrektius johtaa diskreettiin vakaumukseen yhdessä ympäristön sensurointitarpeen kanssa.
* Ja Suomen kulttuuri on tasapäistävä. Uskomattoman tasapäistävä. (Se on tavallaan minulle yksi keskeisimmistä syistä kirjoittaa uskontokritiikkiä kerran viikossa.) Toki kaikki se mitä olen lestadiolaisiin itse törmännyt vihjaa että heillä on taipumus aivan tähän samaan tasapäistämiseen alueilla jossa heillä on enemmistö. Mutta tu quoque on tavallaan aika huono tekosyy. Ikävyys ei ole hyvä heti jos kaikki tekevät sitä. Itse asiassa jossain mielessä asia on juuri näissä tilanteissa pahimmillaan.
Itse suhtaudun hyvin vakavasti liiallisuuksiin menevään kammoon. Mikä ei tarkoita sitä että olisin immuuni tämänlaiselle käytökselle. Roolipeleihin liittyvä saatananpalvontarinnastus tuotti hankaluuksia elämään eikä sellaista - edes sen tyylistä vielä monen muun rinnalla pientä - halua kenellekään. Lisäksi meidän nykykulttuurimme ylitukee kaikkea uhriutumista. Ja jos lestadiolaisiin - tai mihin tahansa muuhun ihmisryhmään - lyödään liian vahva leimakirves, tätä asetelmaa on hyvin helppoa käyttää poliittiseen valtaan. Jos kristityt voivat luoda keinotekoisia marttyyrisointeja ympärilleen, niin siihen samaan pystyvät kyllä kaikki muutkin.
Siksi minulla onkin tärkeä omantunnon testi. (Juuri Sinulle!)
Joskus ihminen hyppää viattomasti ja hyvää tarkoittaen uskomaan ties mitä höpöuutista. Osa näistä voi sitten kasautua "nykyajan noitavainoiksi". On kuitenkin hyvä erottaa viaton erehdys sellaisesta erehdyksestä joka tosiasiassa kumpuaa ilkeyden ja piittaamattomuuden yhdistelmästä.
Tähän löytyy testi. Ja se on testi parasta mallia siinä mielessä että sitä ei voi käyttää leimakirveenä ketään vastaan. Mutta silti se on karu ja kova jokaiselle ihmiselle joka sitä käyttää. ; Tämä teksti on kenties yllättävästä lähteestä. Teoksesta jonka lukemista olen pitänyt elämäni pahimpana ajanhaaskaamisena. (Ja minä tiedän ajanhaaskaamisen. Olen lukenut Jane Austinin "Ylpeyden ja ennakkoluulon". Ja tiedän mistä "Batman Forever" -elokuvan nimi johtuu, eli siitä tunteesta mikä syntyy kun elokuvan pistää pyörimään. Olen haaskannut elämässäni aikaa niin paljon että tiedän mitä se on kun sellainen tulee vastaan.)
Testi rakentuu C. S. Lewisin "Mere Christianitystä" otettiin kohtaan. (Seuraavaksi lainaus englanniksi.) "The real test is this. Suppose one reads a story of filthy atrocities in the paper. Then suppose that something turns up suggesting that the story might not be quite true, or not quite so bad as it was made out. Is one’s first feeling, "“Thank God, even they aren’t quite so bad as that,” or is it a feeling of disappointment, and even a determination to cling to the first story for the sheer pleasure of thinking your enemies are as bad as possible? If it is the second then it is, I am afraid, the first step in a process which, if followed to the end, will make us into devils. You see, one is beginning to wish that black was a little blacker. If we give that wish its head, later on we shall wish to see grey as black, and then to see white itself as black. Finally we shall insist on seeing everything - God and our friends and ourselves included - as bad, and not be able to stop doing it: we shall be fixed for ever in a universe of pure hatred."
Idean voisi kohdistaa juuri tämäntyylisiin juoruparanoijakauhisteluihin teemoitettuna ; Lewis on tiedostanut että joskus ihminen hakee kohu-uutisia kohu-uutisten vuoksi. Ja kun uutinen on kamaa sellaisella tavalla joka sopii omiin ennakkoluuloihin, sitä ei enää kyseenalaisteta ja koetella. Tällöin on todella helppoa lähteä mukaan lynkkausporukkaan. Joskus tämänlaiset uutiset paljastuvat uutisankoiksi. Ja tästä tulee tunteita. Jos olet kuullut oikein mehevän kauhujutun ja se paljastuu virheelliseksi uutiseksi, olo voi olla helpottunut tai pahastunut.
* Kenties olet helpottunut ja iloinen siitä että asiat eivät ole niin pahasti. Tällöin sinussa ei ole mitään vikana. Olet erehtynyt, vahingossa.
* Kenties tämä paljastava uutinen on pakko osoittaa virheelliseksi ja on pakko hyökätä sitä vastaan. Ja heti jos tunne ei ole helpotus, asenteen takana ei todennäköisesti ole mikään vilpitön vahingossa tehty väärintulkinta. Syyllinen virheeseen löytyy tällöin todennäköisesti asenteista.
* Ja jos tiedon epätotuudesta ensimmäinen tunne on syvä yllättyneisyys ja pettymys siitä että uutinen oli valheellisenakin "hyvä kuvaus siitä mitä oikeasti tapahtuu" ja mitä suurempi into levittää uutista on ollut, sitä selvemmin kyseessä on "vihapuhe sanan täydessä eikä siinä nykyajan laimennetussa mielessä".
* Jos olet levittänyt kauheaa maailmanlopun meininkiä ja tämä osoittautuu uutisankaksi. Ja ensimmäinen tunteesi tätä ankaksi ilmoittavaa uutista kohtaan on automaattinen rationalisointi joka yrittää selittää miten uutisankan paljastaja ei voi olla oikea, niin ollaan jo sitten hyvin pitkällä suossa.
Tämän testin jokainen voi tehdä päänsä sisällä ja usein. Luultavasti suuri määrä meistä ei pidä siitä mitä tätä kautta löytää. Mutta tämä löytäminen vähentää harhalaukauksia ja vääriä syytöksiä, joten kaikkien periaatteessa pitäisi osallistua talkoisiin tässä kohden.
Omalla kohdallani Kaaron teksti toi mainion tilanteen käyttää tätä tekstiä itseeni. (Jokseenkin onnistuin siinä. En täysin. Ja otin tämän "en täysin" jonkinasteisena epäonnistumisena.) Kun taas"Christianity Today" -lehdessä ollut havainto siitä miten monet kristityt levittävät epätosia uutisia, eli vääriä todistuksia lähimmäisistään, hyvinkin usein. Näiden paljastusten kohdalla uskovainen voi esimerkiksi testata sitä että onkohan sittenkään niin asiallinen kutsuessaan "militantteja uusateisteja" vaikkapa "läskipäiksi ja niskaparroiksi". Itse asiassa me kaikki voimme käyttää tätä tekstiä aika usein. Useammin kuin uskommekaan.
0