ESSE -lehdessä korostettiin uskontokritiikin tarpeellisuutta."Toisen ihmisen vakaumuksen loukkaaminen ei itsessään ole tavoiteltava päämäärä, arvo sinänsä. Sen sijaan on arvo, että kaikkea valtaa tulee voida pelkäämättä arvostella – myös uskonnollista valtaa. Se on terveen, itseään korjaavan yhteiskunnan merkki." Kulma on nähdäkseni arvokas. Usein keskustelussa on korostettu sitä että ihmisillä on oikeus olla muutakin kuin yleisen herjaamisen kohteita. Ja siitä että ihmisillä on myös sananvapaus jonka mukaan he voivat moittia ja kritisoida haluamiaan ihmisiä ja ihmisryhmiä.
Ja nähdäkseni tässä kohden Suomi on siitä hyvä maa että täällä uskontokriitikoita ei julisteta pannaan, ajeta yhteiskunnan ulkopuolelle, vangita tai teloiteta. Uskontokriitikoita ei myöskään ajeta poliisisuojelun ulkopuolelle tai jätetä ilman sairaalahoitoa. Tämänkaltaiset asiat eivät ole ilmiselvyys. Suomen ongelmat ovat yleensä passiivisempia. Sitä, että asioille ei haluta tehdä mitään. Kun täällä moittii uskontoja, syynä on usein pahastuminen ikään kuin omasta puolesta. Ja tähän se sitten jää. Lopputuloksena on helposti se, että ongelmille ei tehdä mitään kun aika kuluu viestintuojan moittimiseen. Uskontokritiikin tarve itse asiassa hyvin usein mitätöidään melko vahvasti. Se voi johtaa omituisiin tilanteisiin. Ja ennen kaikkea siihen että ongelmiin ei puututa.
Viime päivinä asiaa on nostettu esiin Suomessa. Aini Linjakummun "Uskonnon varjot" -kirja on ilmestynyt. Teos keskittyy erityisesti Jehovan todistajiin ja lestadiolaisiin. Eli suuntauksiin jotka ovat hyvin tuttuja kritiikinaiheita. Jehovan todistajien käyttäytymisestä löytyy omituista sosiaalista painostusta. Lestadiolaisiin liittyen asia on kuitenkin Jehovan todistajia tärkeämpi sillä he ovat "sisällä" evankelisluterilaisessa kirkossa. Joten kirkollisverovarat ja yhteisöverosta tulevat tuet menevät myös näille tahoille. Merkitystä on toki silläkin että lestadiolaiset vaikuttavat aktiivisesti kirkossa (sinänsä hyvä asia) ja tämän kautta heillä on yliedustusta kirkollisessa vallankäytössä ja päätännässä (perhaps not so much).
* Onkin kiinnostavaa että kirjan ilmestymistä tarvitaan. Asia joka on monelle arkea muuttuu "mediaa kiinnostavaksi uutiseksi". Rehellisesti sanoen minulla on aika usein vaikeaa tietää missä kaupallinen kirjanmyynty loppuu ja asioiden korjaaminen alkaa. Mutta toisaalta eivät ne täysin toisiaan poissulkeviakaan ole, joten kysymys ei välttämättä ole merkittävä.
Iltalehti havisi kirjaan liittyen siitä miksi uskonnollinen väkivalta on ikävää. Esille nousee mielenkiintoisia piirteitä.
* Se mikä uskonnoissa voi olla hyvää on tässä se pahuuden lähde ja voimistaja. Jos jokin voisi toimia hyvään se mutiloidaankin pahaan "Erityisen vahingollista väkivalta uskonnollisissa yhteisöissä on siksi, että usein uhri on tiiviisti integroitunut liikkeeseen. Väkivalta tuntuu erityisen pahalta tai vaikealta, koska yhteisö on lähellä uhria, ja se on tärkeä osa hänen elämäänsä."
* Ja on vaikeaa puhua "hairahtuneista yksilöistä" vaan on pakko käyttää nimenomaan uskontoa selityksenä. Koska syyllinen ei ole "paha ihminen" vaan jonkinlainen jesuiitta-asenne jossa päämäärä ja intentio sävyttää kaiken toiminnan. Tekojen motiivi ja lopputuloksen motiivi ovat ylikeskittyneitä. Ja siksi ei ehkä edes osata miettiä sitä mitä kaikkea siinä prosessissa kuluu. "Henkisessä väkivallassa on usein kyse teoista, joita ei nähdä yhteisön sisällä väkivaltana vaan pikemminkin oikeutettuina toimina. Tavallisesti sen tekijät pitävät tekojaan "hyvän tekemisenä". Vain harvoin jos koskaan taustalla on suoranainen halu vahingoittaa." Ja ne prosessit ovat melkoisen raakoja. "...henkisen väkivallan ilmenemismuotoja ovat pelottelu, käännyttäminen, syyllistäminen, eristäminen ja kontrollointi. Tarkoitus on nujertaa toisen ihmisen elämänkatsomus, elämäntapa tai mielipide."
Ilta-Sanomat taas kertoi, miten uskonnollisen väkivallan tunnistaminen on niin vaikeaa ja siihen puuttuminen on haasteellista. "Tutkija muistuttaa, että uskonnollisten yhteisöjen omat oikeudenkäyttötavat voivat olla vaikutuksiltaan voimakkaampia kuin maallisten oikeuslaitosten päätökset. Hengellinen väkivalta on usein hienovaraista, joten siitä on vaikeaa saada otetta. Myös sen muodot voivat olla moninaisia." Linjakumpu ilmaisee lisäksi asian joka minun suustani olisi tylytystä. "Hengellinen väkivalta on Suomessa merkittävä ongelma. Sitä ei ole saatu kitkettyä, eikä siihen ole edes haluttu tarttua." En ole kuitenkaan lauseen kanssa erimielinen. Kunhan halu tarttua määritellään varovaisesti. Yleensä ihmiset suojaantuvat jotain loukkaantumista vastaan.
Näen tässä tarpeen ottaa vakavasti sen mitä uusateismissa usein tuntuu irrelevantilta. Kun katsotaan Richard Dawkinsia ja Sam Harrisia, molemmilta löytyy ajatuksia siitä että maltillinen uskonto toimii fundamentalismin suojakilpenä. Sen logiikka menee sillä tavalla, että fundamentalisti oikeuttaa uskonnonvapautensa enemmistöön viitaten. Toisaalta maltilliset uskovat puolustavat fundamentalisteja ateisteja vastaan, kritiikki irrelevantisoidaan siksi että se on marginaalista eikä siksi tärkeää. Ja uskonnon väärinkäyttäjillä sama meno jatkuu muuttumatta. Tämä näkemys osuu valitettavan hyvin USA:n ilmapiiriin. "Crackedissa" on esimerkiksi artikkeli siitä miten kristillisessä opinahjossa opiskelu voi tarkoittaa pakotettuja raskaustestejä huumyllyn vuoksi. Se on "kuplassa" elämistä joka sopii elämänuraan jossa kristittyyn perheeseen syntynyt käy kristillisen koulun ja menee kristilliselle työpaikalle ja asuu kristittyjen kanssa. Mutta muunlaiseen maailmanmenoon se ei opeta.
Suomi on tässä kohden, onneksi, maltillisempi maa. Kuitenkin uskontokritiikissä usein tulee aika yllättäviäkin vaatimuksia erilaisille disclaimereille. Itse asiassa jo noiden tähän linkkaamieni iltapäivälehtien kommenttiosastoista löytyy moitetta siitä miten artikkeli loukkaa uskovaisia, että se pitäisi muotoilla täysin uusiksi. On tärkeää olla kohtelias kristityille. Samoin kirkolliset henkilöt näyttävät mielellään siirtävän puheen Piispa Tapio Luoman tapaan siihen miten huolestuttavinta on hengellistä väkivaltaa kokeneen ihmisen jumalankuvan vääristymä. Ja on tärkeää siivota uskonto pois aiheesta. "Nämä ovat hirvittävän valitettavia ja järkyttäviä tapauksia. Tällaista ei tapahdu pelkästään uskontojen puitteissa vaan kaikkialla. Vastaavia ongelmia on kaikissa yhteisöissä, jotka haluavat näyttää ulospäin mahdollisimman yhtenäisiltä." ... "Vaikka ihminen on pettynyt uskonnolliseen yhteisöön, hänen ei tarvitse olla pettynyt Jumalaan. Uskontoa ei voi kitkeä kokonaan pois. Siksi on parempi, että sen näkee myönteisenä voimana." Jollain triviaalilla tasolla tämä on varmasti tottakin. Valitettavasti tämä strategia rakentaa herkullisia red herringejä. Aktivismi johtaa passivoimiseen. Puhutaan viestinviejästä ja jumalankuvasta sen sijaan että puututtaisiin asioihin. On tietenkin viehättävää puhua a priorisiin dogmeihinsa sidotuista maailmankuvallisista ontologioista ja Jumalan olemuksesta, kun tosiasiassa on olemassa tapahtumia jotka tapahtuvat arkimaailmassa. Aina kun kuulen jotain tämäntapaista, haistan syvää suhteellisuudentajuttomuutta.
* Tätä asennetta on itse asiassa kutsuttu "kehäkolmossyndroomaksi". Esimerkiksi Teemu Laajasalo näyttää olevan hyvää tarkoittava ihminen joka on enemmän kuin paljon etäänyt siitä mitä kaikkea uskontojen parissa voi tapahtua Suomessa. Ja lestadiolaisten kautta myös hänen rakkaan ev.lut -kirkkonsa sisällä. Hän kutsuu uskontokriitikoita mielellään ja kärkkäästi "trolleiksi". Mutta sitten toisaalta tästä kuplasta on demonstroimassa se, että hän päästi Pirkko Jalovaaran Kallion kirkkoon ja MOT -ohjelman kiikariin. Hän ei ilmeisesti tiennyt mitä Jalovaara puuhailee. Muualla Suomessa kyllä oli tiedetty. Minäkin tiesin. Osa ihmisistä vain yllättyy. Ja näillä on usein vahvimmat mielipiteet siitä että uskonto on kauttaaltaan ja kaikkiaan positiivinen voima ja että sen moittiminen on jumalanvihaamista ja muuta vastaavaa militanttiutta. Tai "trolliutta".
Ja niin kauan kuin tätä tapahtuu on ilmapiiri se, että on olemassa uskovaisia jotka tekevät pahaa ja niitä jotka eivät auta. Tämänlainen ympäristö koostuu aktivisteista sekä "leppoistosta" joka puhuu mukavia moniäänisyydestä puuttumatta väärintekoihin konkreettisesti mitenkään. Tämänlainen ilmapiiri ei ole turvallinen. Kun huomaamme mitä kaikkea hyvää maassamme tapahtuu, huomaamme että se on hyvää vain jos sen ottaa suhteellisena hyvyytenä johonkin pahempaan. Maamme on hyvä koska täällä ei teloiteta. Maamme on paha koska se ei tee mitään. Emme kivitä, vaan annamme passiivisesti ihmisten tehdä itsemurhan.
* Olen huomannut saman ilmiön ensiaputilanteissa. Olen työskennellyt jonkin aikaa turvallisuusalalla ja mystistä on se haluttomuus mikä ihmisillä on auttaa. On tärkeää kävellä ohi. Mutta kun ambulanssi tulee ja joku aloittaa auttamisen, on hirvittävän tärkeää katsoa ja mahdollisesti olla tiellä. Ottaa jopa kuvia onnettomuustilanteesta. Tielläolevasta katsomisesta valittaja saattaa kuulla siitä miten ihmisellä on lupa olla ja katsoa yleisellä paikalla koska hän on hyvä veronmaksaja. Kenties, mutta monessa muussa attribuutissa ei ole kehumista näillä. On joskus ahdistavaa miettiä että teoriassa neljä viidesosaa heistä ns. "kuuluu kirkkoon" ja pitää itseään hyvinä ihmisinä ja jopa kristittyinä. (Eivätkä kadu syntymäänsä ja harkitse itsemurhaa kuten minä harva se viikko.)
Täällä suurin osa ei ole aktiivisia pahantekijöitä. Täällä suurin osa on passiivisia. Sellaisia jotka eivät jaksa vaivautua tekemään mitään. Koska on tärkeämpääkin tekemistä. Kuten miettiä sitä että mikä loukkaa häntä kenties henkilökohtaisesti. Koska se, hyvät ihmiset, on suurimmalle osalle kristittyjä kaikista tärkeintä. Tämä. Ja se, että kevätjuhlissa lauletaan tietty yksi laulu. Nämä ovat ne suuret uskontokysymykset heidän elämässään. Tekisi mieli sanoa "söpöä". Mutta eihän se ole. Ja tämän johdosta meillä ei ole perimmiltään, aidosti, täysin ja pohjimmiltaan turvallista kritisointiympäristöä. Ei siksi että enemmistö olisi pahoja. Vaan siksi että enemmistö on päättänyt että asia on jonkun muun ongelma.
0